Tällä hetkellä Francesco kärsi pahemmin kuin milloinkaan intohimonsa puristuksessa. Vuoristoerämaassa villin, ihanan hedelmän tavoin kypsyneen naisen läheisyys, hänen tulistuneesta ruumiistaan säteilevä, huumaava hehku, se seikka, että tuo siihen saakka etäinen, saavuttamaton olento oli nyt Francescon oman pienen asunnon seinien sisällä, kaikki se aiheutti sen, että papin täytyi puristaa kätensä nyrkkiin, jännittää lihaksiaan, purra hampaitaan vastakkain, pysyäkseen kunnollisesti edes sellaisessakaan mielentilassa, jossa hänen aivonsa sekuntimääriksi täydelleen sumenivat. Milloin ne kirkastuivat, myllersi hänen mielessään suunnaton, sekava joukko kuvia, ajatuksia ja tunteita: maisemia, ihmisiä, perin kaukaisia muistoja, perhe-elämään ja ammattiin liittyviä, elämän entisiä, eloisia tuokiota yhtyi nykyisyyden kuvitelmiin. Ja ikäänkuin niistä sukeutuen pisti suloisena ja hirvittävänä näkyviin väistämätön tulevaisuus, johon hän tiesi ehdottomasti joutuvansa. Tämän sielussa vilisevän, sekasortoisen kuvarykelmän yläpuolella värähteli ajatuksia, lukemattomia, rauhattomia, mutta voimattomia. Tietoinen tahto, tunnusti Francesco, oli hänen sielussaan syösty valtaistuimeltaan, ja nyt vallitsi toinen tahto, jota ei käynyt vastustaminen. Kauhistuneena nuori mies myönsi joutuneensa sen armoille. Tämä mielentila muistutti riivausta. Mutta kun hänet valtasi kuolemansyntinä pidettävään rikokseen vievän, välttämättömän lankeemuksen aiheuttama sielunhätä, olisi hän samalla saattanut alkaa kiljua mitä hillittömimmästä riemusta. Hänen nälkäinen katseensa näki, tuottaen ennentuntematonta, ihmeellistä kyllyyttä. Vielä enemmän: nälkä oli tässä kylläisyyttä, kylläisyys nälkää. Hänen päähänsä välähti se kirottu ajatus, että yksin tässä oli hänen katoamaton, jumalainen ruokansa, jolla sakramentti taivaallisesti ruokkii uskovaisten kristittyjen sieluja. Hänen tunteensa olivat samanlaiset kuin epäjumalanpalvojan. Hänestä hänen ligornettolainen setänsä oli huono kuvanveistäjä. Minkä tähden hän ei ollut mieluummin maalannut? Kenties hänestä itsestään voisi vielä tulla maalari. Hän ajatteli Bernardino Luinia ja hänen suurta tauluaan läheisen Luganon vanhassa luostarikirkossa ja hänen siveltimensä siellä luomia ihania, vaaleaverisiä, pyhiä naisia. Mutta eiväthän ne olleet mitään verrattuina tähän kuumaan, perin eloisaan todellisuusolentoon.
Francesco ei nyt heti tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt aluksi tehdä. Varoittava tunne sai hänet ensiksi pakenemaan tytön läheisyydestä. Monet syyt, jotka kaikki eivät olleet yhtä puhtaat, kehottivat häntä heti lähtemään sindacon puheille ilmoittamaan hänelle tapahtumasta, ennen kuin muut ennättäisivät sen tehdä. Sindaco kuunteli häntä rauhallisesti — Francesco oli onneksi tavannut hänet kotosalla! — ja omaksui asiassa papin kannan. Oli vain kristityn ja kelpo katolilaisen velvollisuus olla sallimatta vuorenrinteen kunnottoman elämän ilman muuta jatkua ja huolehtia noista syntiin ja häpeään kietoutuneista, pahamaineisista ihmisistä. Kyläläisiin ja heidän käyttäytymiseensä nähden taas hän lupasi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin.
Nuoren papin poistuttua lausui sindacon sievä vaimo, jolla oli hiljainen, vähäpuheinen tapa suhtautua asioihin:
»Tämä nuori pappi saattaisi hyvinkin kohota kardinaaliksi, jopa paaviksi asti. Luultavasti hän vaivaa itseään paastolla, rukouksella ja yövalvonnalla. Mutta perkele väijyy juuri pyhimpiä ihmisiä, käyttäen helvetillisiä taitojaan ja mitä viekkaimpia juonia ja houkutuksia. Jospa tämä nuori mies olisi Jumalan avulla aina varuillaan niitä vastaan!»
Useat himokkaat ja myös kiukkuiset naisenkatseet seurasivat Francescoa, kun hän palasi pappilaan, kävellen mahdollisimman hätäilemättömästi. Tiedettiin, missä hän oli ollut, ja oli päätetty, ettei alistuttaisi ottamaan Soanan saastaa samaan joukkoon muutoin kuin väkivallan pakotuksesta. Ryhdikkäästi kävelevät neidot, jotka kantoivat polttopuita päälaellaan ja kohtasivat hänet torilla lähellä sarkofagia, tervehtivät häntä tosin nöyrästi, mutta näyttivät senjälkeen kopeilta. Francesco käveli tietänsä ikäänkuin kuumeessa. Hän kuuli lintujen sirkutuksen, vesiputouksen vuoroin paisuvan, vuoroin vaimenevan kohinan, mutta hänestä tuntui kuin hänen jalkansa eivät olisi olleet maassa, vaan kuin hän olisi ohjaamattomasti ajautunut eteenpäin äänien ja kuvien pyörteessä. Äkkiä hän huomasi olevansa kirkkonsa sakaristossa, sitten pääkuorissa alttarin edessä rukoilemassa neitsyt Marialta apua sisäisissä myrskyissään.
Mutta hänen rukouksensa eivät olleet lausutut siinä mielessä, että neitsyt Marian pitäisi vapauttaa hänet Agatasta. Sellainen toivomus ei olisi saanut tukea hänen sielustaan. Ne olivat pikemminkin armon kerjäämistä. Jumalan äidin piti ymmärtää, antaa anteeksi ja jos mahdollista hyväksyä. Äkkiä Francesco keskeytti rukouksensa ja käännähti pois alttarilta, kun hänen mieleensä sattumalta välähti se ajatus, että Agata oli saattanut lähteä pois. Hän tapasi tytön kuitenkin vielä pappilassa, ja Petronilla oli hänen seuranaan.
»Olen selvittänyt koko asian», virkkoi Francesco. »Tie kirkkoon ja papin luokse on jokaiselle avoin. Luota minuun; äskeinen ei enää uudistu.» Hänet valtasi lujuus ja varmuus, ikään kuin hän olisi nyt jälleen ollut oikealla tiellä ja hyvällä pohjalla. Petronilla lähetettiin viemään tärkeätä kirkollista asiakirjaa naapuripappilaan. Matkaa ei valitettavasti voinut siirtää tuonnemmaksi. Muuten taloudenhoitajattaren sopi selostaa tapaus kirkkoherralle. »Jos kohtaat ihmisiä, niin kerro heille», korosti Francesco vielä kerran, »että alppilaitumen Agata on luonani täällä pappilassa ja että minä opetan hänelle uskontomme, pyhän uskomme oppeja. Jos he tulevat sitä estämään, he saavat päällensä ikuisen kadotuksen rangaistuksen. Tulkoot he vain koolle kirkon edustalle pidelläkseen pahoin uskonsisartaan. Heidän kivensä eivät osu häneen, vaan minuun. Illan hämärtäessä saatan hänet vaikkapa alpille saakka.»
Taloudenhoitajattaren poistuttua alkoi pitkähkö hiljaisuus. Tyttö oli pannut kädet syliinsä ja istui edelleenkin samalla, hauraannäköisellä tuolilla, jonka Petronilla oli häntä varten siirtänyt valkeaksi kalkitun seinän viereen. Agatan silmät säpsähtelivät vielä, ja niistä leimahteli kärsityn loukkauksen tähden suuttumuksen ja salaisen vimman salamoita, mutta hänen täyteläisille madonnankasvoilleen oli yhä selvemmin levinnyt avuttomuuden ilme, kunnes vihdoin hiljainen, vuolas kyynelvirta kostutti hänen poskiaan. Francesco oli tällä välin seisonut selin häneen ja silmäillyt ulos avoimesta ikkunasta. Samalla kun hän salli katseensa lipua Soanan-laakson jättimäisillä kallioseinämillä, kohtalokkaalta alppilaitumelta järven rantaan saakka ja rehevältä viiniköynnöspengermältä kantautui yksinäisen, sulavan pojanäänen laulua, joka sekaantui vesiputouksen alituiseen kohinaan, täytyi hänen uskoa, että hänen ylimaailmallisen toiveensa toteutuminen nyt tosiaankin oli käsillä. Olisiko Agata vielä saapuvilla, kun hän kääntyisi? Ja jos Agata olisi paikalla, niin mitä hänen käännyttyään tapahtuisi? Eikö tämän kääntymisen täytyisi olla ratkaiseva koko hänen maalliseen olemassaoloonsa nähden, jopa vieläkin kauemmaksi?
Nämä kysymykset ja epäilykset saivat papin mahdollisimman kauan pysymään samassa asennossa, jotta hän voisi ennen ratkaisua vielä kerran käydä oikeutta tai ainakin neuvotella itsensä kanssa. Kysymyksessä olivat tällöin sekunnit eivätkä minuutit; mutta niinä sekunteina ei hänen mieleensä selvästi kuvastunut ainoastaan se, miten hän oli sekaantunut tähän juttuun, Luchino Scarabotan ensimmäisestä käynnistä alkaen, vaan myös hänen koko tietoinen elämänsä. Niinä sekunteina levisi koko viimeisen tuomion valtava näky, jossa olivat Isä, Poika ja Pyhä Henki, taivaalle, Generoson harjan yläpuolelle, ja kuului kauhistavaa pasuunantoitotusta. Toinen jalka Generoson laella, toinen järven toisella puolella kohoavalla kukkulalla, vasemmassa kädessä vaaka, oikeassa paljastettu miekka, seisoi arkkienkeli Mikael pelottavan uhkaavana, samalla kun inhottava, sarvipäinen ja kaviojalkainen saatana oli sijoittunut Soanan alpin taakse. Mutta mihin papin katse harhaantuikin, seisoi melkein kaikkialla mustiin puettu, mustahuntuinen nainen, joka ei ollut kukaan muu kuin hänen epätoivoinen äitinsä.
Francesco ummisti silmänsä ja puristi sitten molemmin käsin ohimoitaan. Käännyttyään sitten hitaasti ympäri hän katsoi kasvoillaan kauhuinen ilme pitkään tyttöä, joka kylpi kyynelissä ja jonka purppurainen suu vavahteli tuskaisesti. Agata säikähti. Francescon kasvot olivat vääntyneet, ikään kuin kuoleman sormi olisi niitä hipaissut. Sanaakaan lausumatta hän hoippui tytön luokse. Ja ikään kuin häntä selittämättömästi kietovan voiman nujertamana hän päästi korahduksen, joka samalla oli armonanojan hurja, elämänkiihkoinen ähkäisy, vaipui murtuneena Agatan eteen polvilleen ja väänteli ristissä olevia käsiään, ojentaen niitä häntä kohti.