Francesco vihasi, jopa halveksi tuota toista pappia. Sitten hän taas tunsi syvää pahoittelua. Mutta vihdoin hänestä tuntui siltä kuin olisi löyhkäävä, inhottava, saastainen saatana pukeutunut papin hahmoon. Ja hän ajatteli sellaisia synnytyksiä, joita aiheuttamassa oli ollut incubus tai succubus.
Francescoa itseään hämmästyttivät nämä hänen mielenliikkeensä ja hänen ajatustensa juoksu. Ulkoasuaan lukuunottamatta hänen isäntänsä ja rippi-isänsä oli tuskin antanut sellaiseen aihetta, sillä hänen puhelunsa oli pöydässäkin ollut läpikotaisin säädyllisyyden hengen mukaista. Mutta Francesco leijaili taas jo sellaisessa ylevyyden tunnossa, oli hengittävinään sellaista taivaallista puhtautta, että jokapäiväinen tähän pyhyyteen verrattuna näytti hänestä olevan kahleilla kytketty kadotuksen ovenpieleen.
Oli tullut se päivä, jona Francesco odotti alppilaitumen synnintekijätärtä ensimmäistä kertaa Soanan pappilaan. Hän oli käskenyt tytön vetää lähelle kirkonovea kiinnitettyä kellonripaa, jolla hänet voitiin kutsua rippituoliin. Mutta keskipäivän aika alkoi olla käsissä, eikä kello liikahtanut, samalla kun hän kouluhuoneessa opetti joitakuita keskenkasvuisia tyttöjä ja poikia, käyden yhä hajamielisemmäksi. Vesiputouksen kohina kantautui avoimesta ikkunasta sisälle, milloin paisuen, milloin hiljentyen, ja papin kiihtymys kasvoi joka kerta kohinan kiihtyessä. Silloin häntä huoletti se, kuulisiko hän ehkä kellon kilinän. Lapsia oudostutti hänen rauhattomuutensa, hänen hajamielisyytensä. Ainakin tytöt, joiden maalliset sekä taivaalliset ajatukset haaveellisesti pyörivät nuoren papin ympärillä, huomasivat, ettei hän ollut sieluineen asiassa eikä siis heidän luonansa. Kun syvä vaisto liitti heidät hänen nuorekkaan olemuksensa mielenliikkeisiin, tunsivat he jopa sen jännityksenkin, joka sitä sillä hetkellä vallitsi.
Vähäistä ennen kello kahdentoista lyöntiä alkoi kuulua äänten sorinaa torilta, jonka keväisesti versovien, auringonpaisteen valaisemien kastanjanlatvojen alla oli siihen saakka ollut hiljaista. Pappilaa lähestyi ihmisjoukko. Kuului miesten rauhallisempia kurkkuääniä, jotka kuulostivat esteleviltä. Mutta äkkiä ne hukkuivat naisäänisten sanojen, kiljaisujen, sadatusten ja vastalauseiden hillittömään tulvaan ja häipyivät kuulumattomiksi. Sitten syntyi pelokas hiljaisuus. Äkkiä kantautui papin korviin kumeita kolahduksia, joiden syy oli ensi silmänräpäyksessä käsittämätön. Oli toukokuu, mutta kuitenkin kuulosti samanlaiselta kuin olisi kastanjapuu syksyllä tuulenpuuskan pudistamana ravistanut yhdellä kertaa maahan joukoittain hedelmiään. Kovat kastanjat kopsahtavat tipahtaessaan maan pinnalle.
Francesco kumartui katsomaan ikkunasta.
Kauhukseen hän näki, mitä torilla oli tekeillä. Hän säikähti, tyrmistyi niin pahasti, että vasta epätoivoisen itsepintaisesti soitetun rippikellon korviasärkevä, kimeä kilinä palautti hänet tajuihinsa. Ja kiireisesti hän sitten riensi kirkkoon ja sen ovelle sekä tempaisi rippilapsen, joka oli Agata, kellon rivasta kirkkoon. Sitten hän astui oven edustalle.
Asia oli selvä: hyljeksityn saapuminen paikkakunnalle oli huomattu, ja oli käynyt, kuten sellaisessa tapauksessa tavallisesti kävi. Oli koetettu kivittämällä karkottaa hänet ihmisten asuinsijoilta, kuten olisi tehty jokaiselle syyhyiselle koiralle tai sudelle. Pian oli lapsia ja lapsien äitejä liittynyt ahdistamaan seurakunnasta hylättyä, kirousta tuovaa olentoa sallimatta kauniin tytön hahmon millään tavoin sekoittaa sitä varmaa olettamusta, että heidän viskaamansa kivet olivat suunnatut vaaralliseen eläimeen, hirviöön, joka levitti ruttoa ja turmiota. Mutta varmana papin suojeluksesta Agata ei ollut sallinut heidän estää häntä pääsemästä päämääräänsä. Niin oli päättäväinen tyttö ahdistettuna ja vainottuna saapunut kirkon ovelle, johon vielä osui muutamia lapsenkäsien viskaamia kiviä.
Papin ei tarvinnut rangaistussaarnalla palauttaa kiihtyneitä seurakuntalaisia järkiinsä; he katosivat heti hänet nähtyään.
Kirkossa Francesco oli viittauksella kehottanut huohottavaa, äänetöntä vainottua lähtemään sieltä kanssansa pappilaan. Myös hän oli kiihtynyt, ja niinpä he molemmat kuulivat toistensa hengittävän sysäyksittäin.
Pappilan kapeassa porraskäytävässä, valkeiksi kalkittujen seinien välissä, seisoi hätääntynyt, nyt jo kuitenkin vähän rauhoittunut taloudenhoitajatar ottaakseen vastaan vainotun. Hänestä huomasi, että hän oli valmis auttamaan, jos apu olisi jollakin tavoin tarpeen. Vasta tämän vanhan rouvan nähtyään tuntui Agata heräävän tajuamaan silloisen tilansa nöyryyttävän puolen. Vuoroin nauravana, vuoroin kiukkuisena hän purki suustansa voimakkaita sadatuksia ja antoi siten papille tilaisuuden ensi kerran kuulla hänen ääntänsä, joka kuulosti Francescosta täyteläiseltä, sointuvalta ja sankarilliselta. Hän ei tiennyt, minkä tähden häntä vainottiin. Soanan pikkukaupunki tuntui hänestä melkein kuin ampiaispesältä tai muurahaiskeolta. Niin vimmastunut ja suuttunut kuin hän olikin, ei hänen mieleensä kuitenkaan johtunut miettiä tämän niin vaarallisen ilkivallan syitä. Hänhän tunsi tämän asiaintilan jo lapsuudestaan saakka ja piti sitä vain luonnollisena. Mutta puolustaudutaanhan myös ampiaisia ja muurahaisia vastaan. Joskin ahdistajamme saattavat olla eläimiä, kiihdyttävät ne meidät milloin vihaan tai raivoon, milloin epätoivoon, ja sen mukaisesti me puramme mieltämme uhkauksilla, kyynelillä tai mitä syvimmän halveksumisen ilmauksilla. Niin teki myös Agata, samalla kun taloudenhoitajatar nyt nyki hänen surkean repaleista asuaan kuntoon ja samalla kun hän itse laittoi kokoon hämmästyttävän tuuheana aaltoilevaa, ruosteenväristä okrankeltaiseen vivahtelevaa tukkaansa, joka oli hänen kiireesti juostessaan hajonnut valloilleen.