Kaiken tämän ohessa nuori pappi tunsi, millainen muutos hänessä oli tapahtunut, eikä enää koettanutkaan salata sitä itseltään. Hänen olemuksensa todellinen tila oli näyttäytynyt ikäänkuin alastomana. Hänen äskeinen mielipuolinen takaa-ajonsa — hän tiesi sen hyvin — ei ollut kirkon määräysten mukainen eikä ollut pysynyt niillä pyhillä poluilla, jotka selvästi ja tiukasti oli osoitettu hänen työskentelyään varten. Ensimmäisen kerran oli nyt käynyt niin, ettei ainoastaan hänen jalkansa, vaan myös hänen sielunsa oli joutunut harhateille, ja hänestä tuntui, ettei hän ollut saapunut siihen, missä hän nyt seisoi, oikeastaan ihmisen, vaan pikemminkin putoavan kiven tai vesipisaran tahi rajumyrskyn ajaman lehden tavoin.
Francescon jokainen vihainen sana osoitti hänelle itselleen, ettei hän enää pystynyt hillitsemään itseään, vaan että hänen olisi pakko millä hinnalla tahansa koettaa saada Agata valtaansa. Hän valtasi tytön sanoillaan. Kuta enemmän hän nöyryytti neitoa, sitä täyteläisemmin soivat hänen sielussaan autuuden harput. Jokainen tuska, jonka hän rangaistessaan Agatalle tuotti, sai hänessä aikaan huumauksen; ei paljon puuttunut, niin, jollei paimen olisi ollut saapuvilla, olisi Francesco sellaisen huumauksen vallassa menettänyt itsehillintänsä viimeisetkin rippeet, heittäytynyt tytön jalkojen juureen ja ilmaissut sydämensä oikean sykinnän.
Vaikka Agata olikin kasvanut pahamaineisessa paikassa, oli hän tähän päivään saakka säilyttänyt kukan viattomuuden. Yhtä vähän kuin vuorikatkeroa oli hänenkään sitä muistuttavia sinisiä, tähtimäisiä silmiään koskaan nähty laaksossa järven rannalla. Hänen kokemuspiirinsä oli mitä suppein. Mutta vaikka pappi ei hänestä oikeastaan ollutkaan ihminen, vaan paljon ennemmin Jumalan ja ihmisen välinen olento, eräänlainen outo tietäjä, arvasi hän kuitenkin sen, mitä Francesco mieli salata, ja osoitti arvaamisensa kummastelevalla katseella.
Lapset olivat vieneet pukin somerikkoa myöten pois. Paimenesta oli alkanut tuntua painostavalta papin läheisyydessä. Hän otti keittoastian tulelta ja lähti, sitä kantaen, hyvin vaivalloisesti kapuamaan nähtävästi kumppaninsa luokse, joka laski risutaakkoja loputtoman pitkän nuoran päässä jyrkänteen reunalta syvyyteen. Kahisten lipui sellainen tumma kimppu tuontuostakin kallioseinämällä, muistuttaen ruskeata karhua tai jättiläislinnun varjoa. Muuten se näytti lentävän, koska nuoraa ei näkynyt. Kun paimen päästettyään tavattoman voimakkaan klikkauksen, jonka kaiku kiiri pitkin Generoson harjanteita ja kumpuja, oli kadonnut näköpiiristä, suuteli Agata kuin synnintunnon masentamana papin kaavun lievettä ja sitten kättä. Francesco oli koneellisesti tehnyt ristinmerkin neidon päälaen kohdalle, ja sen ohessa hänen sormensa olivat hipaisseet tytön tukkaa. Mutta nyt hänen käsivarttaan vapisutti suonenvedontapainen puistatus, ikäänkuin jokin olisi ponnistanut viimeiset voimansa pitääkseen jotakin muuta vallassaan. Mutta jännittynyt, estävä jokin ei kuitenkaan jaksanut estää siunaavaa kättä hitaasti ojentumasta, sen kämmentä painumasta yhä likemmäksi katuvan syntisen päätä ja äkkiä lujasti ja täydelleen laskeutumasta sille.
Pelokkaasti Francesco vilkaisi ympärilleen. Hän ei suinkaan halunnut yrittää ehkä vielä nytkin pettää itseään ja pyhän virkansa velvollisuuksien nojalla selittää oikeutetuksi sitä tilaa, jossa hän oli, mutta kuitenkin koko hänen olemuksensa puhui ripistä ja synninpäästöstä. Ja melkein hillitön, hyökkäykseen valmis intohimo pelkäsi niin kovasti sitä mahdollisuutta, että se ilmi joutuessaan herättäisi kauhua ja inhoa, että sekin vielä kerran arasti pakeni pyhyyden naamarin suojaan.
»Sinä tulet luokseni kouluun Soanaan, Agata», virkkoi pappi. »Siellä opit lukemaan ja kirjoittamaan. Opetan sinulle aamu- ja iltarukouksen sekä Jumalan käskyt ja neuvon sinua tuntemaan seitsemän pääsyntiä ja niitä karttamaan. Joka viikko sitten ripittäydyt minulle.»
Mutta Francesco, joka näiden sanojen jälkeen oli kiskoutunut irti ja taaksensa katsahtamatta laskeutunut vuorenrinnettä alaspäin, päätti seuraavana päivänä vietettyään surkean, valvotun yön mennä itsekin ripille. Kun hän salaillen oli kertonut tunnonvaivoistaan läheisen pienen, Arogno-nimisen vuoristokaupungin nuuskaavalle ylipapille, annettiin hänelle auliisti synninpäästö. Oli itsestään selvää, että perkele koetti vastustaa nuoren papin yrittäessä johtaa harhaantuneita sieluja takaisin kirkon helmaan, erittäinkin kun nainen oli aina miehelle läheisin tilaisuus synnintekoon. Kun Francesco oli sitten syönyt ylipapin seurassa pappilassa aamiaista ja avonaisen ikkunan ääressä, oli vienon tuulen, auringonpaisteen ja lintujen laulun viehättäminä puheltu paljon inhimillisten ja kirkollisten asiain usein ilmenevästä ristiriidasta, antautui Francesco sen pettävän luulon valtaan, että hän poistuisi sieltä sydän keventyneenä.
Tätä muutosta olivat kaiketi osaltaan edistäneet myös muutamat lasit sitä väkevää, tumman punervaa viiniä, jota Arognon talonpojat pusersivat ja jota papilla oli muutamia sammiollisia. Opastipa pappi vielä lopuksi aterian jälkeen papin ja rippilapsensa valtavien, kaunislehväisten kastanjoiden suojassa olevaan kellariholviin, jossa tätä rikkautta säilytettiin lankkujen varassa, koska hänen tapansa oli tähän aikaan täyttää mukaanottamansa, punotussa korissa oleva pullo päivän vastaisia tarpeita varten.
Mutta tuskin oli Francesco sanonut rippi-isälleen jäähyväiset kallioholvin raudoitetun oven edustalla leviävällä kukkaisella, tuulen hivelemällä niityllä, tuskin oli hänen reippaasti astellessaan ja tien kääntyessä kumpuinen, puiden ja pensaiden peittämä maakaistale jäänyt heidän väliinsä, kun hän jo tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä virkaveljensä lohdutusta ja koko hänen seurassaan kulutettua aikaa kohtaan.
Tämä likainen talonpoika, jonka lopen kuluneesta kauhtanasta ja hikisistä alusvaatteista levisi inhottavaa löyhkää, jonka hilseinen pää ja pinttyneen lian peittämät, karkeat kädet todistivat, ettei hän lainkaan tuntenut saippuaa, tuntui hänestä pikemminkin elukalta, pölkkymäiseltä törkiöltä kuin Jumalan palvelijalta. Hengenmiehet olivat pyhitettyjä henkilöitä, hän sanoi itsekseen, kuten kirkko opettaa, ja vihkimyksessään he saavat yliluonnollisen arvon ja vallan, joten enkelitkin heille kumartavat. Tätä ei voinut pitää muuna kuin kaiken sen pilakuvana. Mikä häväistys, että papin kaikkivalta oli pantu moisiin moukankäsiin. Täytyihän Jumalankin taipua sen kaikkivallan mukaan, ja sanat: »Hoc est enim meum corpus» pakottivat vastustamattomasti hänet laskeutumaan messualttarille.