Salatakseen tulonsa oikean syyn ja samalla tehdäkseen ilmestymisensä käsitettäväksi hän valehteli käyneensä eräässä syrjäisessä majassa antamassa ehtoollista kuolevalle ja lähteneensä sitten paluumatkalle ilman apulaisensa seuraa. Matkalla hän oli eksynyt, liukunut rinteillä ja toivoi nyt, että hänet opastettaisiin oikealle tielle, sitten kun hän olisi vähän levähtänyt. Paimen uskoi tämän valheen. Hymyillen kankeasti ja näyttäen terveet hammasrivinsä, mutta ollen sittenkin hämillään, hän kuunteli hengenmiehen kertomusta ja valmisti hänelle istumapaikan riisumalla nutun hartioiltaan ja levittämällä sen tien oheen nuotion viereen. Tällöin paljastuivat hänen ruskeat, alastomat hartiansa, jopa koko yläruumiinsa vyötäisiä myöten, ja osoittautui, ettei hänen yllään ollut paitaa.
Vaikeata oli aloittaa keskustelu tämän luonnonlapsen kanssa. Hänestä näytti tuntuvan kiusalliselta olla kahden kesken hengellisen herran seurassa. Kun hän oli jonkin aikaa polvillaan ollen puhallellut tuleen, lisäillyt siihen risuja, kohotellut keittoastian kantta sekä lausuillut sanoja, joiden murretta pappi ei ymmärtänyt, hän päästi ihan äkkiä valtavan klikkauksen, joka kertautui Generoson jyrkistä kalliorinteistä moninkertaisena kaikuna.
Tuskin oli tämä kaiku ehtinyt vaimeta, kun alkoi kuulua lähestyvää, äänekästä kiljuntaa ja naurua. Siinä oli useita ääniä, lasten ääniä, joista erottui naisen ääni, milloin naurava, milloin apua huutava. Tämän äänen kuullessaan Francesco tunsi käsiensä ja jalkojensa herpaantuvan, ja samalla hänestä tuntui kuin olisi tulossa uusi voima, joka hänen luonnollisen olemassaolonsa aiheuttaneeseen voimaan verrattuna sisälsi oikean, todellisen elämän salaisuuden. Francesco paloi kuten Herran orjantappurapensas, mutta ulkoisesti ei hänestä voinut huomata mitään. Samalla kun hänen sisäinen olemuksensa oli useita sekunteja tajuttomana, tunsi hän jotakin outoa vapautusta ja samalla yhtä suloista kuin toivotonta vankeutta.
Sillä välin olivat naurun tukahduttamat naisen avunhuudot ennättäneet likemmäksi, ja pian ilmestyi jyrkän polun taipeesta näkyviin yhtä viaton kuin myöskin harvinainen paimennäkymä. Sama täpläinen pukki, joka Francescon ensi kertaa käydessä tällä laitumella oli häntä ahdistellut, johti pärskyvänä ja vastaan hangottelevana pientä riemukulkuetta, meluavien lapsien takaa ajamana kantaen joukon ainoata naispuolista remuajaa, joka oli hajasäärin sen selässä. Kaunis neito, jonka Francesco luuli näkevänsä ensi kerran, oli lujasti tarttunut pukin kiperiin sarviin, mutta vaikka hän taivuttikin vartaloaan voimakkaasti taaksepäin kiskoen eläimen kaulaa mukaansa, ei hän kuitenkaan jaksanut pakottaa sitä pysähtymään eikä voinut laskeutua pois sen selästä. Leikki, johon neito ehkä oli ruvennut lasten mieliksi, oli saattanut hänet tähän avuttomaan tilaan; hän ei oikeastaan istunut, vaan hänen paljaat jalkansa koskettivat maata sopimattoman ratsun kahden puolen, joten hän ei oikeastaan ratsastanut, vaan pikemminkin käveli pääsemättä kuitenkaan pudottautumatta eroon rajun tulisesta pukista. Niinpä hänen hiuksensa olivat hellinneet hajalleen, hänen karkean paitansa kannatinhihnat olivat liukuneet pois olkapäiltä, joten näkyi viehättävä puolipallo, ja paimentytön mekon muutoinkin tuskin pohkeisiin saakka ulottuvat liepeet riittivät nyt vielä huonommin peittämään hänen uhkeita polviaan.
Kului pitkä aika, ennenkuin pappi oivalsi, kuka tämä bakkantti oikeastaan oli, että hänen eteensä oli saapunut hänen kiduttavan ikävöinänsä kaihoisesti etsitty kohde. Tytön huudot, nauru, pakolliset, rajut liikkeet, valtoimenaan hulmuava tukka, avoin suu, voimakkaasti, nykäyksittäin huohottava rinta, koko vallattoman ratsastuksen samalla kertaa pakollinen ja kuitenkin vapaaehtoinen huimuus olivat ulkoisesti muuttaneet hänet tyyten toisenlaiseksi. Hänen kasvoilleen oli levinnyt rusottava hehku, ja hänen ilmeistään kuvastui hilpeyttä, pelokkuutta ja häveliäisyyttä, joka tuli hullunkurisen viehättävästi näkyviin, kun hänen toinen kätensä salamannopeasti sujahti pukin sarvesta mekon vaarallisen korkealle vetäytyneeseen liepeeseen.
Francesco katseli lumottuna ja viehättyneenä näkyä, ikäänkuin sillä olisi ollut kyky lamauttaa. Se näytti hänestä kauniilta, eikä hänen mieleensä lainkaan johtunut sen likeinen yhtäläisyys noidanratsastuksen kanssa. Sensijaan hänen antiikkiin liittyvät vaikutelmansa elpyivät. Hän muisti marmorista sarkofagia, joka yhä kirkkaan, reunoilta valuvan vuoristoveden täyttämänä seisoi Soanan torilla ja jonka kuviointia hän oli äsken tarkastanut. Tuntui siltä kuin tämä kukkakiehkuraisen viininjumalan tanssivien satyyrien, pantterien vetämien riemuvaunujen, huilunsoittajattarien ja bakkanttien kivinen, mutta kuitenkin niin eloisa maailma olisi piiloutunut Generoson kallioisiin erämaihin ja kuin joku noista jumalan innoittamista naisista olisi äkkiä eronnut menadien riehakkaasta vuorenpalvonnasta ja yllättävästi astunut esille elämään nykyhetkeä.
Jollei Francesco ollutkaan heti tuntenut Agataa, oli pukki sensijaan heti tuntenut papin ja siksi kiskoi turhaan kiljuvan ja vastaan hangottelevan taakkansa suoraan hänen luoksensa, ja sen ihan kursailematta laskettua molemmat halkinaiset etukavionsa papin syliin pääsi sen ratsastaja vihdoin vapautumaan ja lipui hitaasti pois sen selästä.
Kun tyttö oli käsittänyt, että saapuvilla oli vieras, ja jopa tuntenut tämän vieraan Francescoksi, häipyivät hänen naurunsa ja hilpeytensä ihan äkkiä, ja hänen kasvonsa, jotka vielä äsken olivat loistaneet iloa, muuttuivat ihan kuin uhmaisen kalpeiksi.
»Minkätähden et tullut tänään kirkkoon?» Francesco lausui tämän kysymyksen, nousten pystyyn, ja hänen sävyään ja hänen kalpeiden kasvojensa ilmeitä olisi täytynyt pitää vihaisina, vaikka hänellä olikin syynä toisenlainen mielenliikutus. Lieneekö se johtunut siitä, että hän tahtoi salata tätä mielenliikutusta, tai siitä, että hän oli neuvoton, jopa avuton, tai siitä, että sielunhoitaja hänessä oli todellakin kimmastunut, mutta joka tapauksessa hänen suuttumuksensa kasvoi ja ilmeni sellaisena, että paimen katsahti häneen oudoksuen ja neidon kasvoilla vaihtelivat säikähdyksen ja häpeän puna ja kalpeus.
Mutta samalla kun Francesco puhui ja rankaisi sanoillaan, joita hänen suustansa solui helposti hänen sielunsa tarvitsematta olla niiden mukana, oli hänen sisällään hiljaista, ja samalla kun hänen alabasteriotsansa suonet paisuivat, hän tunsi vapahduksen hurmiota. Häntä vielä äsken painanut mitä syvin hätä oli muuttunut rikkaudeksi, kiduttava nälkä kylläisyydeksi, vielä äsken kirottu, hornamainen maailma oli nyt saanut paratiisimaisen hohteen. Ja samalla kun hänen suuttumuksensa hekuma purkautui yhä väkevämmin, kävi se itsekin väkevämmäksi. Hän ei ollut unohtanut sitä epätoivoista tilaa, jossa hän oli juuri äsken ollut, mutta hänet täytti riemu, ja hänen täytyi sitä tilaa siunata siunaamasta päästyäänkin. Olihan se tila ollut siltana autuuteen. Francesco oli jo nyt joutunut niin kauas rakkauden taikapiiriin, että rakastetun pelkkä läsnäolo toi mukanaan sen nautinnon, joka huumaa onnella eikä salli ajatusten kohdistua eroon, vaikka se olisi kuinka läheinen.