Tällaiset kuvitelmat olivat läpeensä pakanallisia, ja pappi tiesi sen, nyt silti tulematta siitä levottomaksi. Hän oli vajonnut jo ihan liian syvälle pakottavien keväisten voimien kaikkialliseen huumaukseen. Tainnuttava huuru, jota hän hengitti itseensä, rikkoi hänen ahtaan persoonallisuutensa rajat ja laajensi häntä ulospäin. Kaikkialla syntyi jumalia ennen niin kuolleessa luonnossa. Ja myös Francescon sielun syvyydet avautuivat ja lähettivät hänen tajuntaansa kuvia sellaisista seikoista, jotka lepäsivät vuosimiljoonien kuiluissa.
Eräänä yönä hän puolittain valveilla ollessaan näki painostavan ja omalla tavallaan hirvittävän unen, joka vaivutti hänet hätääntyneeseen rukoukseen. Samalla hän joutui sellaisen mysteerion todistajaksi, josta huokui kammottavaa outoutta ja joka samalla merkitsi vihkiytymistä ikivanhan, vastustamattoman mahdin salaisuuksiin. Jossakin piilossa Monte Generoson kallioilla näytti olevan luostareita, joista päästiin vaarallisia portaita ja kalliolaskelmia myöten alaspäin luoksepääsemättömiin onkaloihin. Näitä kallioportaita pitkin kapusi juhlallisena kulkueena peräkkäin ruskeisiin kaapuihin puettuja, partaisia miehiä ja vanhuksia, joiden liikkeiden raukeus ja kasvojen elottomuus tekivät kaamean vaikutuksen ja jotka näyttivät olevan tuomitut suorittamaan hirvittävää jumalanpalvelusmenoa. Nämä melkein jättiläiskokoiset ja villinnäköiset hahmot olivat ahdistavasti kunnioitusta herättäviä. He tulivat ylhäältä päin ryhdikkäinä, ja heidän valtavan hoitamattomissa, takkuisissa päissänsä olivat hiukset ja partakarvat sotkeutuneet yhteen. Ja näiden säälittömän ja eläimellisen jumalanpalveluksen suorittajien jäljessä seurasi naisia, joiden verhona olivat ainoastaan heidän komeat, aaltomaiset hiuksensa, jotka muistuttivat paksuja, kullanvärisiä ja mustia vaippoja. Samalla kun pelottavan voiman ies piti sanattomina laskeutuvia unierakkoja jäykkinä ja tunnottomina, kuvastui naisista nöyrää alistumista, ikäänkuin he olisivat olleet kauhealle epäjumalalle vapaaehtoisesti tarjoutuvia uhreja. Munkkien silmistä hehkui hiljaista, tunnotonta raivoa, ikäänkuin heitä olisi purrut vesikauhuinen eläin valaen heidän vereensä hulluutta, jonka vimmainen purkaus oli tulossa. Naisten otsalta ja hartaan hurskaasti alaspäin luoduista silmäripsistä kuvastui ylevää juhlallisuutta.
Vihdoin olivat Generoson erakot elävien epäjumalien tavoin yksitellen sijoittuneet kallioseinämän tasapohjaisiin onkaloihin, ja sitten alkoi yhtä inhottava kuin valtava Phalloksen palvelus. Niin iljettävä kuin se olikin — ja Francesco kauhistui sentähden sielunsa pohjaa myöten — oli se myös kammottava kuolemanvakavuudessaan ja pelokkaassa hurskaudessaan. Uhkeita pöllöjä istui kallioseinämällä, kirkuen vihlovasti taikamaisessa kuutamossa vesiputouksen kohinan säestäminä, mutta isojen yölintujen valtavia huutoja äänekkäämmin kuuluivat papittarien sydäntäsärkevät tuskanparkaisut heidän kuollessaan himon tuskiin.
Vihdoin oli jälleen tullut poloisille, hyljeksityille vuoristopaimenille järjestettävän jumalanpalveluksen päivä. Jo aamulla, Francesco-papin noustessa vuoteestaan, se oli verrattomasti ihanampi kuin ainoakaan hänen aikaisemmin elämänsä päivä. Samoin ilmestyy jokaisen armoitetun ihmisen elämään odottamatta ja kutsumatta huikaisevien ilmestysten kaltaisia päiviä. Tänä aamuna nuori mies ei halunnut olla pyhimys eikä arkkienkeli eikä jumalakaan. Pikemminkin hänen mieltänsä hipaisi lievä pelko, että kateus saattaisi tehdä pyhimykset, arkkienkelit ja jumalat hänen vihamiehikseen, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi tänä aamuna ollut pyhimyksiä, enkeleitä ja jumalia korkeammalla. Mutta ylhäällä Sant’ Agatan laella häntä odotti pettymys. Hänen epäjumalansa, jolla oli tämän pyhimyksen nimi, oli jäänyt pois kirkkoretkeltä. Kun kalpeaksi käynyt pappi tiedusti häntä, sai karkea, eläimellinen isä kuuluviin vain karkeita, eläimellisiä ääniä, kun taas hänen puolisonsa, joka samalla oli hänen sisarensa, selitti tyttären jääneen talousaskareihin. Senjälkeen Francesco suoritti pyhän toimituksen niin innottomasti, ettei hän messun päätyttyä oikein tiennyt, oliko hän sen jo aloittanut. Mielessään hän koki helvetintuskia, jopa sellaista, mikä oli verrattavissa helvettiin vievään romahdukseen ja teki hänestä kadotukseen tuomitun syntisraukan.
Päästettyään apulaisensa sekä Scarabota-sisarukset poistumaan hän lähti yhä vieläkin ihan hämmennyksissään laskeutumaan jyrkän vuorikartion joltakin kupeelta olematta selvillä mistään päämäärästä, saati sitten minkäänlaisesta vaarasta. Taaskin hän kuuli hääpuuhissaan leijailevien kalasääskien huutoja. Mutta ne kuulostivat hänestä petollisesti hohtavasta eetteristä varisseelta pilkalta. Kuivuneen vesiuoman vierinkivillä hän liukui alaspäin, huohottaen ja hyppien sekä uikuttaen sekavia rukouksia ja sadatuksia. Häntä kalvoivat mustasukkaisuuden tuskat. Vaikka ei ollutkaan tapahtunut sen kummempaa kuin että jokin oli pidättänyt syntistä Agataa Soanan alpilla, näytti papista varmalta, että tytöllä oli rakastaja, jonka kirotussa syleilyssä hän vietti kirkolta varastetun ajan. Samalla kun tytön poisjääminen yhdellä iskulla selvitti hänelle, kuinka riippuvainen hän oli, hän vuorotellen tunsi tuskaista levottomuutta, tyrmistystä, vimmaa ja tarvetta rangaista tyttöä ja kerjätä häneltä pelastusta hädästään, siis vastarakkautta. Hän ei suinkaan ollut vielä poistanut mielestään papillista ylpeyttä — se onkin kesyttömin ja taipumattomin — ja sitä ylpeyttä oli mitä syvimmin loukattu. Hänestä Agatan poisjääminen oli kolminkertainen nöyryytys. Synnintekijätär oli hyljeksinyt miestä sellaisenaan, Jumalan palvelijaa ja sakramentin jakajaa. Mies, pappi, pyhimys kiemurteli poljetun itserakkauden kouristuksissa ja pihisi kiukusta ajatellessaan sitä elukkamaista miestä — paimenta tai puunhakkaajaa — jota tyttö toistaiseksi nähtävästi piti häntä parempana.
Hillittömästi harhailtuaan muutamia tunteja, kiipeillen sinne tänne rotkoissa, kinsteripensaiden seassa, kohisevien vuoripurojen ylitse, saapui Francesco kauhtana repeytyneenä ja tomuisena, kädet ja kasvot naarmuisina sellaiseen seutuun Generosolla, jossa hänen korviinsa kantautui karjan ääniä. Silmänräpäystäkään epäilemättä hän heti arvasi, mihin paikkaan hän niin ollen oli joutunut. Hän katseli alhaalla leviävää, hyljättyä Soanaa, joka selvästi näkyi kirkkaassa auringonpaisteessa, ja erotti ihmiset, joita nyt turhaan tulvi pyhäkölle. Parhaillaan olisi hänen pitänyt olla sakaristossa pukemassa ylleen messuasua. Mutta hän olisi paljon helpommin pystynyt kiinnittämään köyden auringon ympäri ja vetämään sen maahan kuin katkomaan ne näkymättömät kahleet, jotka väkivaltaisesti kiskoivat häntä tälle alpille. Nuoren papin alkaessa tulla hiukan järkiinsä kantautui raikkaan vuoristotuulen mukana hänen nenäänsä tuoksuavaa savua. Silmäiltyään vaistomaisesti tutkien ympärilleen hän huomasi jokseenkin lähellä itseään istuvan mieshahmon, joka näytti hoitelevan vähäistä nuotiota. Tulen reunassa höyrysi peltinen astia, joka nähtävästi oli täynnä minestraa. Istuja ei nähnyt pappia, sillä hän oli selin sinnepäin. Niinpä taas pappi puolestaan näki ainoastaan pyöreän, miltei valkovillaisen pään ja vankan, ruskean niskan, kun taas hartioita ja selkää peitti iän, säiden ja tuulien maanväriseksi haalistama takki, joka vain höllästi riippui miehen yllä. Talonpoika, paimen tai metsänhakkaaja, mikä niistä hän lieneekin ollut, istui kumartuneena tuleen päin, jonka tuskin näkyvät liekit vuoristotuulahduksen painamina luikertelivat pitkin maata ja lähettivät savutuprahduksia. Hän oli silminnähtävästi syventynyt työhön, näpertelyyn, kuten pian kävi ilmi, ja oli enimmäkseen ääneti, kuten mies, joka puuhailussaan on unohtanut sekä Jumalan että maailman. Kun Francesco oli seisonut pitkähkön ajan, jostakin syystä pidättyen vähääkään liikahtamasta, alkoi nuotion ääressä istuva mies tai nuorukainen hiljaa viheltää, ja kerran aloitettuaan soitannolliset harjoitukset hän äkkiä kajautti hyvä-äänisestä kurkustaan ilmoille jonkin laulun katkonaisia osia.
Francescon sydän jyskytti rajusti. Se ei aiheutunut siitä, että hän oli niin vinhasti kiipeillyt rotkoissa, vaan osittain hänen asemansa outoudesta, osittain tulen ääressä istuvan miehen tekemästä omituisesta vaikutuksesta. Tuo ruskea niska, tuo kiharainen, kellertävän vaalea tukka, tuo nuorekkuutta uhkuva vartalo, jonka saattoi aavistaa piilevän nukkavierun verhon takana, tuo vuoristolaisen huomattavan vapaa ja huoleton mielihyvä, kaikki se yhdessä sulautui Francescon sielussa salamannopeasti vaikutelmaksi, joka sai hänen sairaalloisen, aiheettoman mustasukkaisuutensa leimahtamaan vielä tuskallisemmin.
Francesco astui nuotion ääreen. Hänen ei olisi kuitenkaan onnistunut pysytellä piilossa; ja sitä paitsi häntä vetivät sinne vastustamattomat voimat. Silloin vuoristolainen kääntyi, näytti nuorekkuutta ja voimaauhkuvat kasvot, jollaisia pappi ei vielä milloinkaan ollut nähnyt, ponnahti pystyyn ja silmäili tulijaa.
Nyt oli Francesco selvillä siitä, että hän oli tekemisissä paimenen kanssa, koska miehen näpertelemä tekele oli linko. Hän paimensi ruskea- ja mustatäpläisiä nautoja, joita näkyi siellä täällä, mutta jotka yleensä loitolla ja näkymättöminä kiipeilivät kivikoissa ja pensaikoissa ja joiden läheisyyden ilmaisi vain härän ja muutamien lehmien kaulassa riippuvien kellojen kilkatus. Hän oli kristitty; ja mikäpä muu hänen olisikaan pitänyt olla kaikkien tällä seudulla olevien vuoristokappelien ja madonnankuvien keskellä? Mutta hän näytti myös olevan pyhän kirkon erityisen harras poika, sillä hän tunsi heti papin puvun ja suuteli Francescon kättä aran hartaasti ja nöyrästi.
Mutta muuten, kuten Francesco heti havaitsi, ei hän ollut lainkaan seurakunnan muiden lapsien näköinen. Hän oli rakenteeltaan tanakampi ja lyhyempi, hänen lihaksissaan oli jotakin urheilijamaista, hänen silmänsä olivat kuin tuolla alhaalla väikkyvästä sinisestä järvestä otetut ja kauaksi näkevät kuin korkealla Sant’ Agatan kohdalla yhä kaartelevien kalasääskien silmät. Otsa oli matala, huulet paksut ja kosteat, katse ja hymyily rehdin avoimet. Hänessä ei voinut huomata salailua ja pälyilyä, mikä on useille etelämaalaisille ominaista. Seisoessaan vastakkain tämän Monte Generoson vaaleaverisen nuoren Aatamin kanssa pani Francesco kaiken tämän merkille ja myönsi mielessään, ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt niin luonnonraikkaan kaunista veitikkaa.