Soanaan palattuaan Francesco sai kokea raskaan selviämisen, kuten jokainen, joka on juonut humaltumisen pikarin viimeistä pohjasakkaa myöten. Scarabotan perhe oli messun jälkeen poistunut; veli, sisar ja tytär olivat jäähyväisiä sanoessaan kiitollisina suudelleet nuoren papin kättä.
Hänen mielialansa nyt painuessa yhä alemmaksi alkoi se sieluntila, jossa hän oli ollut lukiessaan messua vuoren laella, tuntua hänestä yhä epäilyttävämmältä. Myöskin Sant’ Agatan huippu oli varmastikin aikaisemmin ollut jollekin epäjumalalle pyhitetty palveluspaikka; se, mikä hänestä siellä ylhäällä oli tuntunut Pyhän Hengen suhinalta, oli ehkä ollutkin epäjumalan sortuneen vallan demonista vaikutusta, jonka Jeesus Kristus oli kukistanut, mutta jonka maailman luoja ja ohjaaja yhä vieläkin salli käyttää turmiollista valtaansa. Papin saavuttua Soanaan ja pappilaansa oli se tieto että hän oli tehnyt itsensä syypääksi raskaaseen syntiin vallannut hänet täydelleen, ja hänen sielunhätänsä sen vuoksi kävi niin ankaraksi, että hän jo ennen päivällistä meni kirkkoon, joka oli seinäkkäin hänen asuntonsa kanssa, antautuakseen palavissa rukouksissa korkeimman välittäjän huostaan ja, jos suinkin mahdollista, puhdistautuakseen hänen armossaan.
Selvästi tuntien avuttomuutensa hän rukoili, ettei Jumala jättäisi häntä alttiiksi pahojen henkien hyökkäyksille. Hän tunsi varsin hyvin, ja hän tunnusti sen, kuinka ne monin tavoin ahdistivat hänen olemustaan milloin sitä supistivat, milloin taas laajensivat yli aikaisempien, terveellisten rajojen, muuttaen sitä mitä hirvittävimmin. »Olin huolellisesti hoidettu pikku puutarha sinun kunniaksesi», puhui Francesco Jumalalle. »Nyt se on hukkunut vedenpaisumukseen, joka ehkä kiertotähden vaikutuksesta yhä kasvaa ja jonka rannattomalla ulapalla minä ajelehdin mitättömän pienessä veneessä. Ennen tiesin tarkoin tieni. Se oli sama kuin se tie, jonka pyhä kirkkosi palvelijoillesi osoittaa. Nyt minä pikemminkin ajaudun kuin olen varma päämäärästä ja tiestä.»
»Anna minulle», rukoili Francesco palavasti, »tähänastiset rajani ja entinen varmuuteni ja käske pahojen enkelien lakata virittämästä vaarallisia ansojaan avuttomalle palvelijallesi. Älä johdata, oi, älä johdata meitä kiusaukseen. Minä menin näiden syntis-parkojen luokse sinun palveluksessasi; laita niin, että taaskin pääsen pyhien velvollisuuksieni tiukasti rajoitettuun piiriin.»
Francescon rukouksissa ei enää ollut entistä selvyyttä ja havainnollisuutta. Hän pyysi keskenään ristiriitaisia seikkoja. Joskus hän itsekin epäili, oliko hänen rukouksiaan kannattava kiihkeys peräisin taivaasta vai jostakin muusta lähteestä. Se merkitsi, ettei hän oikein tiennyt, eikö hän ehkä rukoillut taivaalta pohjaltaan helvetillistä hyvää. Se, että hän sulki Scarabota-sisarukset rukouksiinsa, saattoi johtua kristillisestä säälistä ja papillisesta huolenpidosta. Mutta oliko asianlaita sama, kun hän palavan hartaasti, vuodattaen kuumia kyyneleitä, rukoili taivaalta Agatan pelastusta?
Tähän kysymykseen hän saattoi joskus vielä vastata myöntävästi, sillä väkevimmän vietin aiheuttama selvätuntuinen mielenliikutus, joka oli vallannut hänet silloin, kun hän näki tytön jälleen, oli muuttunut jotakin äärettömän puhdasta tavoittelevaksi haaveelliseksi tunteeksi. Tämän muutoksen johdosta Francesco ei huomannut, kuinka kuolemansynnin hedelmä tunkeutui Marian, Jumalan äidin, sijalle ja oli myös hänen rukouksissaan ja ajatuksissaan madonnan ruumiillistuma. Toukokuun ensimmäisenä päivänä alkoi Soanan kirkossa kuten kaikkialla erityinen Marian palvelus, jonka noudattaminen vielä nimenomaan tuuditti nuoren papin valppautta uneen. Joka päivä hän iltahämärissä piti etupäässä Soanan vaimoille ja tyttärille lyhyen saarnan, käsitellen siunatun neitsyen hyveitä. Sitä ennen ja sen jälkeen kaikui kirkon laivasta avoimen oven kautta keväiseen ulko-ilmaan ylistyslauluja Marian kunniaksi. Ja vanhoihin, ihaniin, sanoiltaan ja säveliltään niin viehättäviin lauluihin sekaantui ulkoa varpusten hilpeätä sirkutusta ja läheisistä, kosteista rotkoista kantautuvaa mitä suloisinta satakielenlaulua. Sellaisina hetkinä oli Francesco, joka näennäisesti palveli Mariaa, täydelleen antautunut palvomaan epäjumalaansa.
Jos Soanan äidit ja tyttäret olisivat aavistaneet, että he papin silmissä olivat seurakunta, jonka hän joka päivä kutsui koolle kirkkoon palvoakseen tätä vihattua synninhedelmää tai kohotakseen Maria-laulun hartaiden sävelien kantamana kaukaiselle, korkealle kalliorinteillä sijaitsevalle laidunalueelle, olisi hänet varmasti kivitetty, mutta nyt näytti siltä kuin nuoren kirkonmiehen hurskaus olisi joka päivä kasvanut seurakunnan ihmettelevissä silmissä. Vähitellen vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, lyhyesti sanoen kaikki, pormestarista kerjäläiseen, kirkollismielisimmästä penseimpään saakka joutuivat mukaan Francescon keväthuumaukseen.
Jopa pitkät yksinäiset kävelyretketkin, joita hän nyt teki entistä useammin, luettiin nuoren pyhimyksen ansioksi. Ja kuitenkin ne tehtiin vain siinä toivossa, että niiden aikana sattuma joskus osuttaisi hänet Agatan tielle. Sillä arasti varoen paljastamasta itseään hän oli määrännyt seuraavan, erityisesti Scarabotan perhettä varten järjestettävän jumalanpalveluksen pidettäväksi vasta yli viikon kuluttua, ja väliaika kävi hänestä nyt sietämättömän pitkäksi.
Luonto puhui hänelle edelleenkin avoimesti, kuten hän oli ensi kerran tuntenut sen puhuvan kiivetessään Sant’ Agatan laella olevaan pieneen pyhäkköön. Jokainen ruohonkorsi, jokainen kukka, jokainen puu, jokainen viiniköynnöksen tai muratinlehti olivat vain sanoja olevaisen perustuksesta sointuvassa puheessa, joka syvimmässäkin hiljaisuudessa kuului valtavan kohisevana. Ei milloinkaan ollut mikään soitto sillä tavoin tunkeutunut koko hänen olemukseensa ja, niin kuin hänestä tuntui, täyttänyt häntä pyhällä hengellä.
Francesco oli menettänyt syvän, rauhallisen yöunensa. Hänet tavoittanut salaperäinen herätyshuuto tuntui, jos niin voi sanoa, surmanneen kuoleman ja karkottaneen sen veljen, unen. Kaikki nämä tulvivaa elämää sykkivät luomisenyöt olivat Francescon nuorelle ruumiille pyhää ilmestysaikaa, jopa siinä määrin, että hän monesti oli tuntevinaan viimeisen hunnun putoavan jumaluuden salaisuuden edestä. Usein kun hän heräsi kiihkeistä, miltei valvetilaa muistuttavista unista ja hänen aistinsa valveutuivat, kun Soanan putous kohisi ulkona kahta äänekkäämmin kuin päivällä, kuu kamppaili valtavien rotkojen pimentoja vastaan ja jättimäisinä vyöryvät pilvet synkistivät Generoson ylimpiä huippuja, vapisi Francescon ruumis rukouksesta, hartaammasta kuin koskaan ennen, samalla tavoin kuin janoinen puu, jonka latvaa kevätsade kostuttaa, värähtelee tuulessa. Sellaisessa tilassa hän painiskeli Jumalan kanssa, vaatien Jumalaa selvittämään hänelle pyhän luomisihmeen, viemään hänet elämän palavaan ytimeen, tähän kaikkein pyhimpään, sisimpään, josta voima tunkeutuu kaikkeen olevaiseen. Hän puheli: »Sieltä, oi, kaikkivaltias Jumala, loistaa voimakkain valosi, tästä ehtymättöminä tuliaaltoina kuohuvasta ytimestä leviää kaikki olemassaolon hurma ja syvimmän riemun salaperäinen olemus. Älä laske eteeni valmista luomakuntaa, oi Jumala, vaan ota minut luomistyöhösi mukaan! Salli minun ottaa osaa keskeytymättömään luomistyöhösi, sillä ainoastaan siten, enkä mitenkään muutoin, saatan päästä osalliseksi myös paratiisistasi.» Vilvoittaakseen jäseniensä poltetta virui Francesco riisuutuneena huoneessaan, jonka ikkunat olivat levälleen avattuina, ja salli yöilman hivellä ruumistaan. Silloin hänestä näytti kuin synkkä rajuilma olisi levännyt Generoson jättimäisellä kallioharjalla, kuten suunnaton sonni sieraimiensa pärskyessä lepää hiehon selässä, möyryää, sinkoaa säihkyviä salamoita tummasti hehkuvista silmistään ja kupeet huohottaen suorittaa hedelmällisyyden siittämistehtävää.