Ja eikö ollut ihmeellistä, että niin pian kuin tämä seitti häipyi tai särkyi, nopeasti sujahtelevat, väsymättömät sukkulaiset liittivät sen jälleen? Missä pienet, siivekkäät kutojat istuivat? Niitä ei näkynyt, jollei ehkä pieni lintunen mykkänä ja kiirehtien siirtynyt toiseen paikkaan. Pienistä kurkuista tulvi tämä kaikkea muuta kuuluvammin riemuitseva, kauas kantautuva puhe.
Siellä, missä kaikki pulppusi, missä kaikki sykähteli, sekä hänessä että hänen ympärillään, ei Francesco osannut erottaa kuoleman paikkaa. Hän kosketti kastanjapuun runkoa ja tunsi, kuinka se pakotti ravitsevat nesteet kohoamaan lävitseen. Hän imi ilmaa, ikäänkuin se olisi ollut elävä sielu, ja tiesi heti saavansa juuri sitä kiittää oman sielunsa hengityksestä ja ylistyksestä. Entä eikö juuri yksin se tehnyt hänen kurkustaan ja kielestään julistamisen puhuvan välineen? Francesco viivähti tuokion muurahaiskeon ääressä, jossa kuhisi innokas uurastus. Nuo arvoitukselliset pikku elävät olivat kalunneet pienen peltohiiren niin että vain hento luuranko oli jäljellä. Eivätkö tuo soma, pieni luuranko ja muurahaisvaltion lämpimiin uumeniin kuljetettu ja kadonnut hiiri kertoneet elämän tuhoutumattomuudesta, ja eikö luonto kuvia luovassa tarpeessaan tai pakossaan vain ollut etsinyt uutta muotoa? Pappi näki jälleen Sant’ Agatan ruskeat kalasääsket, ei tällä kertaa alapuolellaan, vaan korkealla yläpuolellaan. Niiden siivekkäät, höyheniset ruumiit kantoivat veren ihmettä, sykkivän sydämen ihmettä majesteettisessa hurmiossa avaruuden halki. Mutta kuka olisi voinut olla tajuamatta, että niiden lennon vaihtuvat kaarteet piirsivät siniselle, silkkimäiselle taivaalle selvää kirjoitusta, josta ei voinut erehtyä ja jonka merkitys ja kauneus mitä likeisimmin liittyivät elämään ja rakkauteen. Francescosta tuntui ihan siltä kuin linnut olisivat vaatineet häntä lukemaan. Ja samalla kun ne kirjoittivat lentokuvioillaan, ei niiltä myöskään ollut evätty lukemiskykyä. Francesco ajatteli näille siivekkäille kalastajille suotua, kauaskantavaa katsetta. Ja hän ajatteli ihmisten, lintujen, imettäväisten, hyönteisten ja kalojen lukemattomia silmiä, joilla luonto itseään katseli. Hänen yhä syvemmäksi hämmästyksekseen hänelle selvisi luonnon ääretön äidillisyys. Se huolehti siitä, ettei sen lapsilta sen kaikki käsittävän äidillisyyden alueella mitään jäänyt nauttimatta ja salatuksi; se ei ollut ainoastaan suonut niille näkö-, kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaisteja, vaan sillä oli, kuten Francesco tunsi varalla vielä lukemattomia uusia aisteja aikakausien vaihteluja varten. Kuinka valtava näkö, kuulo, haju, maku ja tunto maailmassa olikaan! — Ja kalasääskien yläpuolella väikkyi vaalea pilvi. Se muistutti säihkyvää telttakatosta. Mutta sekin siirtyi paikaltaan ja muuttui silminnähtävästi mitä eloisimmin vaihteluin.
Francescon silmistä oli kaihi pudonnut syvien, salattujen voimien vaikutuksesta. Mutta tämän elämyksen arvoa lisäsi se hänet, hänen sitä myöntämättä, onnelliseksi tekevä seikka, että häntä odotti neljä ihanaa tuntia, joiden aikana hän jälleen näkisi kovaonnisen, vainotun paimentytön. Se tieto teki hänet varmaksi ja rikkaaksi, ikäänkuin niin kaunissisältöinen aika ei voisikaan kulua loppuun. Tuolla ylhäällä, niin, tuolla ylhäällä, missä oli pieni kappeli, ja kalasääsket sen yläpuolelle kaartelemassa, odotti häntä, kuten hän arveli, onni jota enkelitkin varmaan kadehtivat. Hän kiipesi kiipeämistään, ja mitä autuain into antoi hänelle siivet. Sen, mitä hän tuolla ylhäällä kokisi, täytyisi varmasti valahtaa hänen päällensä eräänlaisena kirkastuksena ja taivaan välittömässä läheisyydessä tehdä hänet melkeinpä ikuisen hyvän paimenen kaltaiseksi. »Sursum corda! Sursum corda!» Hän hoki itsekseen Franciscuksen tervehdystä, samalla kun hänen vierellään käveli pyhä Agatan marttyyri, jolle vuoren laella sijaitseva kappeli oli omistettu ja joka oli astellut kuolemaan pyövelin käsissä ikäänkuin olisi mennyt tanssimaan. Ja heidän jäljessään, siltä tuntui innokkaasti kapuavasta Francescosta, seurasi jono pyhiä naisia, jotka kaikki tahtoivat olla näkemässä juhlallisella laella tapahtuvaa rakkaudenihmettä. Itse Maria, jonka ambrosialla voidellut hiukset olivat ihanasti hajallaan, käveli viehkein jaloin kaukana papin ja autuutettujen naisten kulkueen edellä, jotta maa hänen katseensa, hänen hengityksensä, hänen askeltensa vaikutuksesta saisi kaikkia varten juhlallisen kukkaspeitteen. »Invoco te! Invoco te!» huohotti Francesco ihastuneena. »Invoco te, nostra benigna stella!»
Pappi oli väsymystä tuntematta saapunut kartiomaisen vuoren laelle, joka tuskin oli laajempi kuin se ala, jonka siellä olevan pienen jumalanhuoneen perustus valtasi. Tilaa jäi vielä kaidalle reunamalle ja ahtaalle edustalle, jonka keskellä kasvoi nuori, vielä lehdetön kastanja. Näytti siltä kuin tämän yksinäisen pikku kirkon ympärille olisi siroteltu kappale taivasta tai Marian sinistä vaippaa; siinä määrin oli sinisiä katkeroita versonut pyhäkön ympärille. Olisi myös saattanut kuvitella vuoren huipun yksinkertaisesti kohonneen taivaan sineen.
Kuoripoika ja Scarabota-sisarukset olivat jo saapuneet ja sijoittuneet mukavasti kastanjan juurelle. Francesco kalpeni, sillä hänen katseensa oli turhaan, joskin vain nopeasti harhaillen etsinyt nuorta paimentyttöä. Mutta hän otti kasvoilleen ankaran ilmeen ja avasi kappelin oven isolla, ruosteisella avaimella paljastamatta pettymystään sekä sielunsa tyrmistystä. Hän astui ahtaaseen kirkkoon, jonka alttarin taakse kuoripoika pian laittoi kaikki kuntoon messua varten. Mukana tuodusta pullosta kaadettiin vihkivettä kuivuneeseen maljaan, jossa sisarukset nyt saattoivat kostuttaa kovat ja syntiset hyppysensä. He pirskottivat vihkivettä päällensä, tekivät ristinmerkin ja laskeutuivat aran kunnioittavasti polvilleen ihan kynnyksen viereen.
Rauhattomuuden ajamana oli Francesco tällä välin poistunut vielä kerran ulkosalle, jossa hän vähän aikaa sinne tänne käveltyään mykistyen ja syväksi järkytyksekseen löysi etsimänsä tytön, joka lepäsi hieman lakitasanteen alapuolella sinisten katkerojen, kuin loistavan tähtitaivaan keskellä. — »Tule sisälle! Olen odottanut sinua», huusi pastori. Tyttö nousi velton näköisesti pystyyn ja katsoi Francescoon rauhallisesti alaspäin käännettyjen silmäripsiensä lomitse. Samalla hän näytti ihastuttavan lempeästi hieman hymyilevän, mikä kuitenkin johtui vain hänen suloisen suunsa luonnollisesta muodosta, sinisten silmien viehättävästä loisteesta ja täyteläisten poskien hienoista hymykuopista.
Tässä silmänräpäyksessä se kuva, jota Francesco oli vaalinut sielussaan, uudistui ja täydellistyi ratkaisevan kohtalokkaasti. Hän näki lapsellisen viattomat madonnankasvot, joiden hämmentävään viehätysvoimaan liittyi aivan vähäistä, kipeää katkeruutta. Hänen poskiensa vahvahko puna peitti valkeata, ei ruskeata ihoa, josta kosteanpunaiset huulet helottivat hohtaen, granaattiomenan tavoin. Kaikista tämän lapsellisen pään piirteistä kuvastui samalla kertaa suloa ja katkeruutta, surumieltä ja hilpeyttä. Hänen katseessaan oli arkaa perääntymistä ja samalla hellää vaatimusta, mutta ne eivät olleet rajuja, eläimellisen kiihkeitä, vaan itsetiedottoman kukkamaisia. Joskin silmiin näytti kätkeytyvän kukan arvoitus ja taru, niin neidon koko olemus muistutti pikemminkin kaunista ja kypsää hedelmää. Tämä pää, kuten Francesco kummastellen itsekseen totesi, oli vielä ihan lapsen siinä ilmenevään sieluun nähden, ja vain eräänlainen rypälemäinen täyteläisyys osoitti, että lapsuusiän raja oli sivuutettu ja naisen tarkoitus oli saavutettu. Osittain maanruskea, osittain vaaleampien suortuvien kirjavoima tukka oli sidottu paksuksi seppeleeksi ohimoiden ja otsan ympärille. Toisaalta raskas, toisaalta sisäisesti kuohuva, jalon kypsä uneliaisuus näytti painavan tytön silmäripsiä alaspäin ja antoi hänen silmilleen kosteaa, tulvivaa tunteikkuutta. Mutta pään musiikki muuttui norsunluumaisen kaulan alapuolella toiseksi, jonka ikuisissa sävelissä on toisenlainen sisältö. Olkapäistä alkoi nainen, nuorekkaan, kypsän täyteläinen nainen, joka oli miltei liian täyteläinen ja joka ei näyttänyt kuuluvan lapsekkaan pään yhteyteen. Paljaat jalat ja vankat, ruskettuneet pohkeet olivat hedelmällisen täyteläiset, melkein liian tukevat hänelle, kuten Francescosta näytti. Pää ei ollut tietoinen naisvartalonsa aistihuumaisesta mysteeristä, korkeintaan sillä oli siitä vähäinen aavistus. Mutta juuri sen vuoksi Francesco tunsi, että hän oli auttamattomasti, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta, kiintynyt tuohon päähän ja tuohon kaikkivoipaan vartaloon.
Mutta kaikesta siitä, mitä nuori mies siinä silmänräpäyksessä, jona hän jälleen kohtasi tämän Jumalan luoman, perisynnin niin raskaasti painaman olennon, lienee nähnyt, havainnut ja tuntenut, ei hänessä voinut huomata mitään paitsi huulten hiljaista vavahtelua. »Mikä oikeastaan on nimesi?» hän vain kysyi synnin vaivaamalta, synnittömältä tytöltä. Tyttö vastasi, että hänen nimensä oli Agata, ja hänen äänensä kuulosti Francescosta paratiisin naurukyyhkysen kujerrukselta. »Osaatko lukea ja kirjoittaa?» tiedusti pappi. Tyttö vastasi: »En!» »Tiedätkö mitään pyhän messu-uhrin merkityksestä?» Toinen katsoi häneen virkkamatta mitään. Silloin hän käski tytön tulla kirkkoon ja meni itse edellä sisälle. Alttarin takana kuoripoika auttoi messupuvun hänen yllensä, Francesco pani baretin päähänsä, ja pyhä toimitus sopi aloittaa; milloinkaan ei nuori mies ollut messutilaisuudessa tuntenut olevansa niin juhlallisen, palavan hartauden läpitunkema kuin hän nyt oli.
Hänestä tuntui kuin kaikkihyvä Jumala nyt vasta olisi kutsunut hänet palvelijakseen. Papillisen vihkimisen tie, jonka hän oli taivaltanut, näytti hänestä nyt pelkältä kuivalta sisällyksettömältä ja petolliselta hätäilyltä, jolla ei ollut mitään yhteistä tosijumalallisen kanssa. Mutta nyt oli koittanut hänen jumalallinen hetkensä, pyhä aikansa. Vapahtajan rakkaus muistutti taivaallista tulisadetta, jossa hän seisoi ja joka äkkiä vapautti ja viritti liekkiin koko hänen oman sisäisen rakkautensa. Äärettömässä rakkaudessaan hänen sydämensä laajeni koko luomakunnan käsittäväksi ja liittyi ihastuneena sykähtelemään kaikkien luotujen kanssa samalla tavoin. Tästä hurmiosta, joka melkein huumasi hänet, tulvi kaksin kerroin voimakkaampana esiin myötätunto kaikkia olentoja kohtaan, jumalallisen hyvyyden intomielinen tavoittelu, ja nyt vasta hän uskoi täysin ymmärtävänsä pyhää äitikirkkoa ja sen messua. Nyt hän tahtoi kirkon palvelijana osoittaa tyyten toisenlaista, uudistunutta intoa.
Ja kuinka olikaan tämä matka, nousu tälle huipulle, selvittänyt hänelle sen salaisuuden, jonka merkitystä hän oli Agatalta kysynyt! Tytön äänettömyys, joka oli mykistänyt myös hänet, osoitti hänelle, vaikka hän ei sitä näyttänyt, että he molemmat olivat saaneet tiedon heidän kummankin osakseen nyt tulleen jumalallisen ilmoituksen kautta. Eikö ikuinen äiti ollut kaikkien muutosten perusta ja kaiken lihaksitulemisen pohja, ja eikö hän, Francesco, ollut kutsunut näitä oman onnensa nojaan jätettyjä, pimeässä hapuilevia jumalanlapsia tälle ylimaalliselle vuorenhuipulle osoittaakseen heille ehtoollisena pojan muuttumisihmeen, leivän ja viinin muuttumisen Kristuksen ruumiiksi ja vereksi? Niinpä nuori mies seisoi ehtoolliskalkki kädessään, silmät ilosta kosteina. Hänestä tuntui kuin hän itsekin tulisi jumalaksi. Ollessaan tässä valitun profeetan, pyhän välittäjän, tilassa hän tunsi näkymättömien jäsenten kohottavan hänet taivaisiin saakka sellaisessa ilon ja kaikkivaltiuden tunnossa, joka, kuten hän uskoi, nosti hänet äärettömän korkealle kirkkojen ja papiston koko joukkion yläpuolelle. Heidän tulisi nähdä hänet, hämmästyneinä ja hartaan kunnioittavina suunnata katseensa häneen, huimaavan korkealle alttarille, jolla hän seisoi. Hän nimittäin seisoi alttarilla kokonaan toisenlaisessa ja ylevämmässä mielessä kuin Pietarin sijainen, paavi, vihkimisensä jälkeen seisoo. Kouristuksenomaisesti haltioituneena hän ojensi kiittämisen ja muutosten ehtoollismaljaa, koko luomakunnan alati uudestisyntyvän jumalanruumiin symbolia, avaruuden äärettömyyteen, jossa se loisti kuin uusi, kirkkaampi aurinko. Ja kun hän siten seisoi pyhä malja kohotettuna omasta mielestään kokonaisen iäisyyden, todellisuudessa kaksi tai kolme sekuntia, tuntui hänestä kuin sokeritoppamaisen Sant’ Agatan rinteet olisivat alhaalta ylös saakka olleet kuuntelevien enkelien, pyhimysten ja apostolien peitossa. Mutta melkein vielä ihanammilta hänestä tuntuivat kumea rummunpärinä ja jono kaunisasuisia naisia, jotka selvästi näkyivät seinien lävitse liikkuessaan pienen kappelin ympärillä yhdistettyinä toisiinsa kukkakiehkuroilla. Heidän takanaan pyörivät piiriä hurmioituneen kiihkon vallassa sarkofagin menadit, tanssivat ja hyppivät vuohenjalkaiset satyyrit, joista muutamat kantoivat Luchino Scarabotan puista hedelmällisyyden symbolia hilpeässä kulkueessa.