Ensiksi hän ei voinut ratkaisevasti otaksua hyljeksittyjen sisarusten langenneen noituuden ja taikuuden syntiin. Tosin hänelle sattui kokemus, joka hänestä oli pahasti epäilyttävä. Joka päivä hän puhdisti sisäistä olemustaan, osoittaen pyhää intoa ja käyttäen uskonnon kaikkia keinoja, poistaakseen sieltä paimentytön kuvan, mutta yhä uudelleen kuva ilmestyi sinne entistä kirkkaampana, varmempana ja selvempänä. Millainen oli se maalaus ja millaiselle tuhoutumattomalle puupinnalle tai liinakankaalle se oli maalattu, kun siihen ei vähääkään pystynyt vesi eikä tuli!
Monesti hän hiljaa ja hämmästyneenä tarkkaili, kuinka tämä kuva tunkeutui kaikkialle. Kun hän kirjaa lukiessaan näki nuo hennot, omituisen punertavan, maanruskean tukan kehystämät kasvot ja isot, tummat silmät jollakin sivulla, käänsi hän viereisen lehden sitä peittämään ja piilottamaan. Mutta se näkyi kaikkien lehtien lävitse, ikäänkuin niitä ei olisi ollutkaan, kuten se muuten näkyi myös verhojen, ovien ja seinien lävitse talossa ja vieläpä kirkossakin.
Tällaisten ahdistusten ja sisäisten ristiriitojen vaivaamaa nuorta pappia kalvoi lisäksi malttamattomuus, koska Sant’ Agatan laella pidettävän erityisen jumalanpalveluksen määräpäivä ei tuntunut joutuvan kylliksi nopeasti. Hän halusi niin pian kuin suinkin suorittaa velvollisuudekseen ottamansa tehtävän koska hän sillä ehkä saisi riistetyksi neidon helvetin ruhtinaan kynsistä. Vielä hartaammin hän toivoi näkevänsä tytön jälleen, mutta eniten hän kaipasi pelastumista tuskaisesta lumouksestaan, sillä hän toivoi sen varmasti toteutuvan. Francesco söi vähän, vietti suurimman osan öistään valveilla, ja kun hän päivä päivältä kävi yhä enemmän huolten painamaksi ja kalpeaksi, saavutti hän seurakunnassaan entistäkin suuremman esimerkillisen hurskauden maineen.
Vihdoin oli tullut se aamu, joksi pappi oli kutsunut syntispoloiset ylhäällä sokeritoppamaisen Sant’ Agatan laella olevaan kappeliin. Sinne vievää äärimmäisen vaivalloista tietä ei ehtinyt taivaltaa kahta tuntia lyhyemmässä ajassa. Yhdeksännellä tunnilla Francesco astui matkavalmiina Soanan aukiolle sydän hilpeänä ja virkistyneenä, katsellen maailmaa uudestisyntyneen silmillä. Toukokuun alku lähestyi, ja niinpä oli koittanut niin ihana päivä kuin suinkin saattoi ajatella, mutta nuori mies oli elänyt jo useita yhtä kauniita päiviä luonnon silti näyttämättä hänestä Edenin puutarhan kaltaiselta, kuten se tänään näytti. Nyt häntä ympäröi paratiisi.
Kirkkaan vuoristoveden täyttämän sarkofagin ympärillä seisoi kuten tavallisesti vaimoja ja neitoja, jotka tervehtivät pappia äänekkäillä huudahduksilla. Jokin piirre hänen ryhdissään ja hänen ilmeissään ynnä alkavan päivän juhlallinen raikkaus olivat rohkaisseet pesijättäriä. Hameenliepeet puristettuina jalkojen väliin, niin että muutamien ruskeat pohkeet ja polvet olivat näkyvissä, he seisoivat kumarassa, rivakasti työskennellen voimakkailla, samoin ruskeilla, paljailla käsivarsillaan. Francesco meni joukon luokse. Hän katsoi tarpeelliseksi lausuilla kaikenlaisia ystävällisiä sanoja, jotka eivät millään tavoin olleet hänen hengellisen vitkansa yhteydessä, vaan koskivat hyvää säätä, hyvää mielialaa ja toivottavaa, hyvää viinivuotta. Nähtävästi kuvanveistäjäsetänsä taloon tekemänsä käynnin innostamana nuori pappi nyt ensi kerran antautui tarkastamaan ruumisarkun koristeellista reunusta, johon oli kuvattu Bacchuksen palvelijain kulkue, hyppeleviä satyyreja, tanssivia huilunsoittajattaria ja Dionysoksen, rypälekruunun koristaman viininjumalan, vaunut, joita pantterit vetivät. Tällä hetkellä hänestä ei tuntunut kummalliselta se, että muinaisajan ihmiset olivat peittäneet kuoleman kotelon pursuavan elämän hahmoilla. Vaimot ja neidot, joista muutamat olivat harvinaisen kauniita, lörpöttelivät ja naureskelivat hänelle hänen silmäillessään arkkua, ja ajoittain hänestä tuntui kuin hän itsekin olisi ollut päihtyneiden, ilakoivien menadien ympäröimä.
Nyt toisen kerran kavutessaan vuoristoluontoon hän oli ensimmäisen retken aikaiseen itseensä verrattuna samanlainen kuin näkeväsilmäinen ihminen on äitinsä kohdusta saakka sokeana olleeseen verrattuna. Pakottavan selvänä oli Francescolla sellainen tunne, että hän oli äkkiä tullut näkeväksi. Siinä mielessä ei sarkofagin katseleminen suinkaan tuntunut hänestä satunnaiselta, vaan syvän merkitykselliseltä. Missä oli vainaja? Elämän juokseva vesi täytti avoimen, kivisen ruumisarkun, ja ikuinen kuolleistaherääminen oli muinaisajan ihmisten kielellä tulkittuna marmorin pinnalla. Niin oli evankeliumi ymmärrettävä.
Tosin ei tähän evankeliumiin jäänyt paljon yhteistä sen kanssa, jota hän oli aikaisemmin oppinut ja opettanut. Se ei suinkaan juontunut kirjan sivuista ja kirjaimista, vaan paljon enemmän se kumpusi maasta ruohon, yrttien ja kukkien kautta tai valui auringon keskipisteestä valon mukana. Koko luonto muuttui ikäänkuin puhuvaksi ja eläväksi. Kuollut ja mykkä luonto tuli vireäksi, tuttavalliseksi, avoimeksi ja puheliaaksi. Äkkiä se tuntui ilmaisevan nuorelle papille kaiken, mitä se oli siihen saakka äänettömänä pitänyt salassa. Hän tuntui olevan sen lemmikki, sen valittu, sen poika, jolle se äidin tavoin uskoi rakkautensa ja äitiytensä pyhän salaisuuden. Kaikki kauhun kuilut, kaikki hänen järkkyneen sielunsa tuskaiset huolet olivat häipyneet. Helvetin luulotellun hyökkäyksen synkkyydestä ja pelosta ei ollut mitään jäljellä. Koko luonnosta uhosi hyvyyttä ja rakkautta, ja ylen rikkaana hyvyydestä ja rakkaudesta saattoi Francesco antaa sille takaisin hyvyyttä ja rakkautta.
Merkillistä: hänen kavutessaan vaivalloisesti ylöspäin kinsterien, pyökkien ja sinivattutiheikköjen välitse, usein luiskahdellen särmäisiltä kiviltä, häntä ympäröivä kevätaamu tuntui autuaalliselta ja valtavalta luonnonsinfonialta, joka kertoi enemmän luomisesta kuin luoduista. Kuolemasta iäksi vapautetun luomistyön mysteerio ilmaisi verhotta itsensä. Se, joka ei kuullut tätä sinfoniaa — niin tuntui papista — petti itseään alkaessaan virrentekijän sanoilla ylistää: »Jubilate Deo omnis terra» tai »Benedicte coeli domino».
Kylläisen täyteläisenä kohisi Soanan vesiputous ahtaaseen rotkoonsa. Sen pauhu kaikui paisuneena ja hekumallisena. Sen puhetta ei voinut olla kuulematta. Milloin kumeampana, milloin heleämpänä soi tyytymisen ääni, alituisesti muuttuen. Jymisevä lumivyöry irtaantui Generoson jättimäisiltä rinteiltä, ja kun jymy ehti Francescon korviin, oli vyöry itse jo syöksynyt Savaglian uomaan, vieden muassaan äänettömänä virtana soluvaa lunta. Oliko luonnossa mitään sellaista, mikä ei kuulunut elämän piiriin ja missä ei ollut sielua, mitään, missä ei toteutunut pakottava tahto? Kaikkialla oli sanoja, kirjoitusta, laulua ja kiihtävää verenkäyntiä. Eikö aurinko ystävällisesti laskenut lämmintä kättä hänen selkäänsä olkapäiden väliin? Eivätkö laakeri- ja pyökkitiheikköjen lehdet kahisseet ja liikkuneet, kun hän ohi mennessään pyyhkäisi niitä? Eikö vettä kummunnut kaikkialle, ja eikö se hiljaa solisten, piirtänyt kaikkialle uomansa ura- ja solmumerkkejä? Eikö hän, Francesco Vela, niitä lukenut, eivätkö niitä lukeneet kymmenientuhansien pienten ja suurten kasvien hiusjuuret, ja eikö juuri niiden salaisuus esiintynyt kymmenissätuhansissa kukissa ja niiden verholehdissä? Pappi otti käteensä pienenpienen kiven ja näki sen pinnalla punertavaa jäkälää; siinäkin puhuva, maalaava, kirjoittava ihmemaailma, muovaava muoto, joka oli todistuksena elämän kuvissa vaikuttavasta kuvia luovasta kyvystä.
Entä eivätkö samaa todistaneet lintujen äänet, jotka liittyivät toisiinsa äärettömän hienoina, näkymättöminä säikeinä valtavan vuorilaakson onkaloiden ylitse kuin verkko? Tämä kuuluva silmukkaverho näytti Francescosta ajoittain muuttuvan näkyviksi, hopeavälkkeisiksi langoiksi, jotka saivat sisäisen, puhuvan tulen liekehtimään. Eikö se ollut luonnon kuuluvaksi ja näkyväksi tullutta rakkautta ja ilmaistua onnea?