Mieli vapautuneena Francesco poistui papin asunnosta Ligornetton kadulle. Tällä pienellä paikkakunnalla hän oli elänyt nuoruutensa alkuajan. Ligornetto on pieni kylä avaran laakson pohjalla, jokseenkin tasaisella maalla, ja vihanneksien ja viljakasvien yläpuolella suikertelee tiukalle punottuja, tummia köysiä muistuttavia viiniköynnöksiä ylös ja alas silkkiäispuiden välissä. Tätäkin paikkaa hallitsevat Monte Generoson valtavat rinteet; täältä, läntiseltä puoleltaan, vuori kohosi mahtavalta perustukseltaan majesteettisenä näkyviin.
Oli keskipäivän aika, ja Ligornetto näytti uneliaalta. Francescon kävellessä häntä tervehtivät vain muutamat kaakottavat kanat, jotkut leikkivät lapset ja kylän liepeellä haukkuva louskutteleva koira. Tänne, kylän laitaan, ikäänkuin sen salvaksi oli sijoitettu hänen setänsä, varakkaan miehen, talo, kuvanveistäjä Vincenzon Buen Retiro, joka nyt oli asumaton ja oli siirtynyt Tessinin kantonin haltuun jonkinlaisena muistorakennuksena. Francesco astui portaita myöten hoidotta jätettyyn ja metsittyneeseen puutarhaan ja antoi sitten myöten äkkiä heränneelle halulleen mennä taas kerran katsomaan taloa myös sisältä. Likellä asuvat talonpoikaiset ihmiset, vanhat tutut, luovuttivat hänelle avaimen.
Nuoren papin suhtautuminen taiteeseen oli samanlainen kuin se hänen asemassaan olevilla miehillä tavallisesti on. Hänen kuuluisa setänsä oli kuollut noin kymmenen vuotta sitten, eikä Francesco ollut vainajan hautaamispäivän jälkeen nähnyt tunnetun taiteilijakodin huoneita. Hän ei olisi osannut sanoa, mikä hänet oli yht’äkkiä saanut käymään tyhjässä talossa, jota ohimennen katsellessaan hän siihen saakka oli tuntenut vain häipyvää myötätuntoa. Setä ei ollut koskaan ollut hänestä muuta kuin kunnioitettu henkilö, jonka vaikutuspiiri oli hänestä vieras ja merkityksetön.
Kun Francesco oli kiertänyt avainta lukossa ja astui ruostuneilla saranoillaan narisevasta ovesta eteiseen, häntä vähän puistatti hänen vastaansa portailta ja kaikkialle avoimeksi jätetyistä ovista huokuva tomuinen hiljaisuus. Eteisestä oikealle oli taiteilija-vainajan kirjasto, josta saattoi heti huomata, että täällä oli asunut innokas kulttuuri-ihminen. Siellä oli alahyllyillä Vasarin teosten ohella Winckelmannin kootut teokset, kun taas italialaista parnassoa edustivat Michelangelon sonetit, Dante, Petrarca, Tasso, Ariosto ja muut. Varta vasten teetettyihin kaappeihin oli sijoitettu kokoelma piirroksia ja etsauksia, eräässä toisessa kaapissa oli renessanssiajan mitaleja ja kaikenlaisia arvokkaita, harvinaisia esineitä, niiden joukossa maalattuja, etruskilaisia savimaljoja, ja eräitä muita antiikkisia pronssi- ja marmoriesineitä oli asetettu huoneeseen. Siellä täällä riippui seinällä joitakin Leonardon ja Michelangelon erityisen kauniita, kehystettyjä tauluja, jotka esittivät alastomia mies- tai naisvartaloita. Seuraavan pienen kammion kolme seinää olivatkin melkein ylhäältä alas asti sellaisten esineiden peitossa.
Sieltä jouduttiin kupolisaliin, joka oli useiden kerrosten korkuinen ja sai valoa ylhäältä. Täällä Vincenzo oli työskennellyt, käyttäen muovauspuuta ja talttaa, ja hänen parhaiden luomiensa kipsijäljennökset täyttivät tämän miltei kirkkomaisen huoneen ahtaalle sullottuna, äänettömänä kokoelmana.
Ahdistuneena, jopa levottomana ja omien askeltensa ääntä säikkyvänä sekä pahan omantunnon vaivaamana Francesco oli saapunut tänne saakka ja alkoi nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa katsella sedän erinäisiä teoksia. Erään Michelangelon patsaan vieressä oli siellä nähtävänä Ghilberti. Samoin siellä oli Dante, teoksia, joissa oli kauttaaltaan pisteytysmerkkejä, koska niiden mukaan oli valmistettu suurennetut veistokset marmorista. Mutta nämä maailmankuulut taideteokset eivät jaksaneet kauan kiinnittää nuoren papin huomiota. Niiden viereen oli sijoitettu kolmen nuoren neidon patsaat; he olivat erään markiisin tyttäriä, ja heidän isänsä oli ollut kylliksi ennakkoluuloton antaakseen heidän olla mestarin malleina ihan alastomina. Ulkonäöstä päättäen ei nuorin näistä nuorista naisista ollut kahtatoista, toinen viittätoista ja kolmas seitsemäätoista vuotta vanhempi. Francesco heräsi vasta kauan viehättyneenä katseltuaan noita solakoita hahmoja. Näissä veistoksissa ei alastomuus, kuten kreikkalaisten patsaissa, tuntunut luonnolliselta aateluudelta ja jumaluuden kuvalta, vaan niissä oli sellainen tuntu kuin olisi epähienosti vilkaistu makuuhuoneeseen. Ensinnäkään ei näistä ollut häipynyt mallien näköisyys, vaan se oli selvästi havaittavissa; ja nämä mallit näyttivät sanovan: »Me olemme sopimattoman alastomia, vastoin tahtoamme ja häveliäisyyttämme loukaten on häikäilemättömän mahtikäskyn nojalla vaatteemme riisuttu.» Kun Francesco heräsi viehtymyksestään, jyskytti hänen sydämensä, ja hän vilkaisi pelokkaasti ympärilleen. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa, mutta hänestä tuntui synnilliseltä jo pelkästään oleminen yksin sellaisten veistosten joukossa.
Jotta häntä ei lopuksi vielä yllätettäisi, päätti hän poistua sieltä niin nopeasti kuin suinkin. Mutta ulko-ovelle ehdittyään hän ei lähtenytkään pois, vaan sensijaan napsautti sisältäpäin ovenrivan lukkoon ja lisäksi kiersi avainta, joten hän nyt oli lukittuna kuolleiden aavetaloon eikä kukaan enää voinut häntä yllättää. Kun se oli tehty, hän palasi pahennusta herättävän, kipsisen sulotarkolmikon luokse.
Hänen sydämensä jyskyttäessä entistä kiivaammin valtasi hänet siellä pian kalpea, vauhko mielettömyys. Hänen oli pakko sivellä varttuneimman markiisittaren hiuksia, ikäänkuin tyttö olisi ollut elävä. Vaikkakin tämä teko ilmeisesti ja myös hänen oman arvostelunsa mukaan hipoi hulluutta, oli se kuitenkin jossakin määrin papillinen. Mutta toisen markiisittaren täytyi jo sopeutua siihen, että hänen olkapäätänsä ja käsivarttaan hiveltiin, täyteläistä olkapäätä ja täyteläistä käsivartta, joka päättyi hentoon ja suloiseen käteen. Pian oli Francesco kolmannen, nuorimman markiisittaren luona ja osoitti pitemmälle menevää hellyyttä painaen lopuksi arkailevan, rikollisen suudelman tytön vasemman rinnan alle, mikä teko hämmensi hänet lopullisesti niin että hän tunsi itsensä masentuneeksi syntiseksi, jonka mieliala ei ollut yhtään parempi kuin Aatamin silloin, kun hän kuuli Herran äänen maistettuaan hyvän ja pahan tiedon omenaa. Hän pakeni. Hän juoksi pois kuin vainottuna.
Seuraavat päivät Francesco vietti osittain kirkossa, osittain pappilassaan lihankidutuksissa. Hän oli syvästi masentunut ja katuva. Sellaisen hartauden puuskassa, jollaista hän ei ollut vielä koskaan ennen tuntenut, hän uskalsi toivoa lopuksi selviytyvänsä voittajana lihan kiusauksista. Taistelu hyvän ja pahan välillä oli kuitenkin puhjennut hänen rinnassaan aavistamattoman pelottavasti, niin että hänestä näytti kuin Jumala ja perkele olisivat ensi kerran sijoittaneet taistelutantereensa hänen rintaansa. Nuorelle kirkonmiehelle ei enää tarjonnut rauhaa hänen olemassaolonsa sekään vaihe, jonka aikana hän ei oikeastaan ollut vastuunalainen, nimittäin uni, sillä juuri vartioimaton yöunen aika näytti olevan saatanasta erityisen tervetullut, ja silloin se järjesti vietteleviä ja turmiollisia kujeita nuorukaisen muutoin viattomassa sielussa. Eräänä yönä, aamupuolella — hän ei tiennyt, tapahtuiko se unessa vai valveilla — hän näki kuun valkeassa valossa markiisin kolmen tyttären valkeiden hahmojen astuvan hänen huoneeseensa ja hänen vuoteensa viereen, ja tarkemmin silmätessään hän huomasi niiden jokaisen maagillisella tavalla sulautuneen yhteen Santa Croce-alpin nuoren paimentytön kuvan kanssa.
Epäilemättä ulottui Scarabotan leikkikalumaisen pienestä asumuksesta tänne papin huoneeseen saakka, jonka ikkunasta alppi näkyi, side, jonka lankoja eivät enkelit kehränneet. Francesco tiesi taivaallisesta ja myös helvetin valtakunnasta kylliksi heti oivaltaakseen, minkä hengen siittämää tämä työ oli. Francesco uskoi noituuteen. Perehtyneenä skolastisen tieteen useihin aloihin hän otaksui pahojen henkien käyttävän hyväkseen tähtien tehoa saadakseen aikaan määrättyjä turmiollisia vaikutuksia. Hän oli oppinut, että ruumiiseen nähden ihminen kuului taivaankappaleihin, ymmärrys teki hänet enkelien kaltaiseksi, hänen tahtonsa oli alistettu Jumalan valtaan, mutta Jumala salli langenneiden enkelien johtaa hänen tahtonsa pois Jumalasta, ja pahojen henkien valtakunta suureni liittoutuessaan sellaisten jo vieteltyjen ihmisten kanssa. Sitä paitsi hetkellinen, ruumiillinen tunne helvetin henkien käyttämänä saattoi usein olla ihmisen ikuisen turmion syynä. Lyhyesti sanoen, nuori pappi vapisi luitaan ja ytimiään myöten ja pelkäsi perkeleiden myrkyllistä puremaa, vereltä haisevia pahoja henkiä, Behemoth-hirviötä ja ihan erityisesti Asmodeusta, huoruuden tunnustettua pahaa henkeä.