Pappi ei saa keskustella nuoren neidon tai naisen kanssa kauemmin kuin hänen kirkollinen velvollisuutensa ehkä vaatii, ja seurakunta panee heti merkille, jos hänet nähdään sellaisessa kahdenkeskisessä kohtauksessa kirkon ulkopuolella. Niinpä Francescokin muisti tiukasti velvoittavaa ammattiaan ja lähti paljoa viivyttelemättä jatkamaan paluumatkaansa; mutta sittenkin hänellä oli sellainen tunne kuin hän olisi yllättänyt itsensä tekemässä syntiä ja kuin hänen pitäisi ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa puhdistautua katuvaisesti ripittäytymällä. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt poistua karjankellojen piiristä, kantautui hänen korviinsa naisäänen laulu, joka jälleen sai hänet äkkiä unohtamaan kaikki mietteensä. Ääni oli senlaatuinen, ettei hänelle johtunut mieleenkään, että laulaja saattoi olla äskeinen paimentyttö. Francesco ei ollut kuullut ainoastaan Roomassa Vatikaanin kirkkolaulajia, vaan aikaisemmin äitinsä seurassa usein maallisia laulajattaria Milanossa, joten hän varsin hyvin tunsi primadonnien koloratuurin ja belcanton. Vasten tahtoaankin hän seisahtui odottamaan. Epäilemättä laulaja kuului milanolaiseen matkailijaseurueeseen, hän ajatteli ja toivoi, jos suinkin mahdollista, ohimennen näkevänsä tämän ihanan äänen omistajattaren. Ja kun viimeksi mainittua ei näkynyt, ei kuulunut, alkoi hän jälleen surumielisesti laskeutua askelen kerrallaan huimaavan syvään laaksoon.
Kaikki Francescon tällä virkakäynnillä saamat kokemukset eivät yhtenä kokonaisuutena eivätkä erillisinä ulkoisesti olleet mainitsemisen arvoiset, jollei oteta huomioon sitä kauhistusta, jonka tyyssijana kurjien Scarabota-sisarusten maja oli. Mutta nuori pappi tunsi heti, että tästä vuoristoretkestä oli tullut hänelle paljon merkitsevä tapahtuma, jos kohta hänellä ei vielä ollut hämärintä aavistustakaan tämän merkityksen koko laajuudesta. Hän tunsi, että hänessä oli tapahtunut sisäinen muutos. Hän oli uudessa mielentilassa, joka oli hänestä joka minuutti yhä kummallisempi ja jossakin määrin epäilyttävä, mutta ei läheskään niin epäilyttävä, että hän olisi mahdollisesti vainunnut saatanan läsnäolon ja ehkä singonnut sitä mustepullolla, jos sellainen olisi ollut hänen taskussaan. Vuoristomaisema lepäsi paratiisimaisena hänen alapuolellaan. Vasta ensimmäisen kerran hän nyt pani huomaamattaan kätensä ristiin ja onnitteli itseään sen johdosta, että hänen esimiehensä oli uskonut hänelle juuri tämän seurakunnan hoidon. Mitäpä oli tähän suurenmoiseen syvyyteen verrattuna Pietarin pöytäliina, joka laskeutui taivaasta enkelien kannattaessa sitä kolmesta nurkasta? Missä oli inhimillisen käsityksen mukaan suurenmoisempaa, majesteettisempaa maisemaa kuin olivat nämä Generoson luoksepääsemättömät jyrkänteet, joilta tuontuostakin kuului sulavan lumen muodostamien vyöryjen kumeata kevään ukkosjyminää!
Siitä päivästä alkaen, jona Francesco kävi tuomittujen luona, ei hän enää saanut takaisin aikaisemman elämänsä ajatuksetonta rauhaa. Ne uudet kasvot, jotka luonto oli itsestään hänelle näyttänyt, eivät enää kalvenneet, eikä se enää mitenkään alistunut painumaan entiseen sieluttomuuteensa. Sen vaikutuksia, jotka eivät vaivanneet pappia ainoastaan päivällä, vaan myös unissa, hän nimitti ja piti ennen kaikkea viettelyksinä. Ja koska kirkon oppi on sulautunut yhteen pakanallisen taikauskon kanssa jo sen vuoksi, että kirkko taistelee sitä vastaan, luuli Francescokin ihan vakavissaan muutoksensa johtuneen siitä, että hän oli koskettanut ruokkoamattoman paimenen tulesta pelastamaa puista esinettä, taikakalua. Epäilemättä oli vielä elossa jäännöksiä entisajan kauhistavasta Phallospalvonnasta, inhottavasta epäjumaluudesta, jonka Jeesuksen ristin pyhä sota oli maailmassa nujertanut. — Siihen saakka, kun hän oli nähnyt tuon iljettävän tekeleen, oli Francescon sieluun syöpyneenä ollut ainoastaan risti. Ihan samalla tavoin kuin karjan lampaat merkitään hehkuvalla merkkiraudalla, oli hänetkin varustettu ristin poltinmerkillä, ja tämä merkki oli sekä valveilla että unissa vaikuttavana tullut hänen olemuksensa tunnuskuvaksi. Nyt pälyili ilkeä ja todellinen saatana ristin ylitse, ja perin saastainen, kauhistava satyyrintunnus valloitti alituisessa kilvassa yhä enemmän ristin paikkaa.
Francesco oli selostanut paimenkäyntiään pormestarille ja ensi sijassa piispalleen, joka lähettämässään vastauksessa hyväksyi hänen menettelynsä. »Ennen muuta», piispa kirjoitti, »vältämme kaikkea julkista pahennusta». Hänestä oli erittäin viisas toimenpide se, että Francesco oli järjestänyt erityisen ja salaisen jumalanpalveluksen syntis-poloisia varten Sant’ Agatan huipulla olevaan pyhän äidin kappeliin. Mutta esimiehen tunnustus ei kyennyt palauttamaan Francescon sielunrauhaa, eikä hän päässyt eroon siitä ajatuksesta, että hän oli palannut vuoristosta jollakin tavoin taiottuna.
Ligornettossa, jossa Francesco oli syntynyt ja jossa hänen setänsä, kuuluisa kuvanveistäjä, oli viettänyt elämänsä viimeiset kymmenen vuotta, oli vielä sama iäkäs pappi, joka hänen poikana ollessaan oli opettanut hänelle katolisen uskon pyhiä totuuksia ja opastanut hänet armon tielle. Eräänä päivänä hän meni tämän vanhan papin puheille taivallettuaan tien Soanasta Ligornettoon kolmessa tunnissa. Iäkäs pastori lausui hänet tervetulleeksi ja oli silminnähtävästi liikuttuneena valmis nuoren miehen toivomuksen mukaan kuulemaan hänen synnintunnustuksensa. Luonnollisesti hän antoi ripittäytyjälle synninpäästön.
Francescon omantunnonvaivat kuvastuvat suunnilleen seuraavasta tunnustuksesta, jonka hän esitti vanhukselle. Hän lausui: »Siitä alkaen, kun kävin noiden kurjien syntisten luona Soanan alpilla, olen ollut ikäänkuin riivattu. Minua puistattaa. Minusta tuntuu kuin en olisi pukenut ylleni ainoastaan uutta takkia, vaan suorastaan uuden ihonkin. Kun kuulen Soanan vesiputouksen kohinan, tekisi mieleni kavuta alas syvään rotkoon ja sijoittua tuntikausiksi sinne syöksyvien vesimassojen alle tullakseni samalla kertaa sekä ulkonaisesti että sisäisesti puhtaaksi ja terveeksi. Kun näen ristin kirkossa, ristin vuoteeni kohdalla, nauran. Minun ei enää kuten aikaisemmin onnistu itkeä ja huokailla ja kuvitella Vapahtajan kärsimyksiä. Sitävastoin katsettani vetävät puoleensa kaikenlaiset Luchino Scarabotan taikakalun kaltaiset esineet. Monesti ne ovat kokonaan toisenlaisia kuin se, mutta minusta ne kuitenkin näyttävät samanlaisilta. Opiskelujani varten, voidakseni oikein hyvin syventyä tutkimaan kirkko-isiä, olin laitattanut verhot työhuoneeni ikkunoihin. Nyt olen otattanut ne pois. Lintujen laulu, niittyjen halki asuntoni ohitse lumen sulaessa juoksevien, lukuisten purojen solina, jopa narsissien tuoksukin häiritsivät minua. Nyt avaan ikkunani selälleen nauttiakseni ahnaasti kaikesta siitä.«
»Kaikki tämä huolettaa minua», Francesco jatkoi, »mutta se ei kenties ole pahinta. Pahempaa ehkä on se, että olen ikäänkuin noiduttuna joutunut saastaisten pahojen henkien valtapiiriin. Hirvittävästi ne kiusaavat minua, härnäävät ja houkuttelevat minua julkeasti syntiin sekä päivän että yön kaikkina tunteina. Aukaisen ikkunan, ja niiden taikavaikutuksesta minusta tuntuu siltä kuin ikkunani alla kukkivassa kirsikkapuussa visertävien lintujen laulu uhkuisi siveetöntä viettiä. Puunkuoren eräät muodot ärsyttävät minua ja ne, jopa vuoriston viivatkin johtavat mieleeni corporis femininin osia. Kaikista rukouksistani ja lihankidutuksistani huolimatta olen joutunut alttiiksi kavalien, ilkeiden ja inhottavien pahojen henkien hirvittäville hyökkäyksille. Koko luonto, kammoten tunnustan sen teille, usein kohisee, suhisee ja jymisee pelästyneissä korvissani kamalaa Phalloslaulua, jolla se palvoo paimenen surkeata, pientä, puista epäjumalaa, kuten minun kaikesta kilvoittelustani huolimatta on pakko uskoa.»
»Tämä kaikki», Francesco jatkoi tunnustustaan, »luonnollisesti pahentaa rauhattomuuttani ja sielunhätääni sitäkin enemmän, koska pidän velvollisuutenani käydä taisteluun sotiakseni alpilla sijaitsevaa mätäpesää vastaan. Mutta vielä tämäkään ei ole tunnustukseni pahin osa. Pahinta on, että jopa ammattini keskeisimpiinkin velvollisuustehtäviin on sekoittunut jotakin yhtä helvetillisen suloiselta tuntuvaa, ikäänkuin kaiken hämäävää, lähtemätöntä myrkkyä. Aluksi Jeesuksen sanat kadonneesta lampaasta ja paimenesta, joka eroaa laumastaan noutaakseen sen vaikeakulkuisilta kallioilta, valtasivat minut puhtaalla ja pyhällä voimallaan. Mutta nyt epäilen, onko tämä tarkoitus vielä nytkin yhtä puhdas. Se on muuttunut intohimoiseksi kiihkoksi. Herään yöllä kasvot kyynelissä, ja kaikki ajatukseni sulautuvat voihkivaksi sääliksi vuorella asuvien kadotettujen sielujen vuoksi. Mutta kun puhun kadotetuista sieluista, täytyy kenties juuri siinä kohdassa erottaa valhe totuudesta kipeällä leikkauksella. Scarabotan ja hänen sisarensa syntisenä sieluna esiintyy nimittäin sisäisten silmieni edessä yksinomaan ja ainoastaan heidän syntinsä hedelmän, heidän tyttärensä, kuva.»
»Nyt kysyn itseltäni, eikö näennäisesti Jumalalle mieleisen intoni syynä ole luvaton viehtymys häneen ja teenkö oikein, enkö antaudu iankaikkisen kuoleman vaaraan, jos pitkitän näennäisesti Jumalalle mieluista työskentelyäni.»
Iäkäs, maailmaakokenut pappi oli kuunnellut nuorukaisen tunnontarkkaa tunnustusta enimmäkseen hyvin vakavana, joskus kuitenkin hymyillen. Tuossa oli Francesco sellaisena kuin hän nuorukaisen tunsi, sekä ulkoisesti että sisäisesti tunnollisena järjestyksen ihmisenä, selväpiirteistä täsmällisyyttä ja puhtautta kaipaavana. Hän virkkoi: »Francesco, älä pelkää! Astu vain eteenpäin tielläsi, kuten aina olet astunut! Sinun ei sovi kummastella, jos pahan vihollisemme juonet näyttävät mahtavimmilta ja vaarallisimmilta juuri silloin, kun aiot temmata hänen kynsistään jo miltei varman uhrin.»