Näiden väkisin esille puserrettujen sanojen ohella, joihin sekaantui naisen kirkaisuja, kuuli Francesco koko ajan sieltä, mihin tyttö oli kadonnut, ylhäältä ullakolta, suloista laulua, joka milloin aivan hiljaisena henkäyksenä milloin voimakkaammin kaikuvana, kantautui sisään. Siksi hänen sielunsa oli kiintynyt pikemminkin näiden sävelien lumoukseen kuin hairahtuneen naisen raivonpurkauksiin. Ja hanan mieleensä tulvahti kuuma aalto, ja siihen liittyi ahdistus, jonkalaista hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut. Tämä ummehtunut onkalo, eläinten ja ihmisten asumus, näytti kuin taian vaikutuksesta muuttuneen Danten paratiisin viehättävimmäksi kristalliluolaksi: täynnä enkelten ääniä ja siipiä, jotka soivat kuin naurukyyhkysen kujerrus.
Hän poistui. Hänen oli mahdotonta enää silminnähtävästi vapisematta kestää niin hämmentäviä vaikutuksia. Päästyään ulkosalle, onton kivikasan edustalle, hän hengitti keuhkoihinsa raikasta vuoristoilmaa, ja heti täytti vuoristomaiseman äärettömyyden tuntu hänet kuin tyhjän astian. Hänen sielunsa seurasi katseen mukana ja koki valtaavina maankuoren suunnattomat massat, etäisistä lumisista huipuista läheisiin pelottaviin rotkoihin saakka kevätpäivän loistavan kirkkaassa valossa. Yhä vieläkin hän näki ruskeiden kalasääskien itsensä unohtaneina kaarrelevan Sant’ Agatan sokeritopan kohdalla. Silloin hänen mieleensä tuli pitää siellä tälle hyljeksitylle perheelle salainen jumalanpalvelus, ja hän ilmaisi tämän ajatuksen vaimolle, joka huolestuneena oli tullut onkalosta rehevien keltakukkaryhmien ympäröimälle kynnykselle. »Soanaan te ette uskalla tulla, kuten itsekin tiedätte», virkkoi hän. »Jos kehottaisin teitä siihen, olisi se huono neuvo sekä minulle että teille.»
Taaskin nainen heltyi kyyneliin saakka ja lupasi tulla määrättynä päivänä Sant’ Agatan kappelin edustalle mukanaan veljensä ja vanhemmat lapset.
Ehdittyään niin kauaksi Luchino Scarabotan ja hänen kirouksenalaisen perheensä asuinpaikan lähettyviltä, ettei häntä enää voinut sieltä nähdä, nuori pappi valitsi auringonpaisteen lämmittämän lohkareen lepopaikaksi miettiäkseen äskeisiä kokemuksiaan. Hän vakuutti itselleen, että hän tosin oli tuntenut pöyristyttävää mielenkiintoa, mutta oli kuitenkin suoriutunut mieli velvollisuudenmukaisesti raittiina ja ilman minkäänlaista esimakua siitä, mikä hänet nyt niin aavistuksenomaisella tavalla teki rauhattomaksi. Mitä se oikein oli? Hän nyki, pyyhki ja puhdisti kauhtanaansa pitkään, ikäänkuin olisi siten voinut päästä siitä eroon.
Kun hän ei jonkin ajan kuluttuakaan saanut toivomaansa selvyyttä, hän otti totuttuun tapaansa rukouskirjan taskustaan, mutta ei myöskään pian aloitettu, äänekäs lukeminen vapauttanut häntä eräänlaisesta kummallisesta neuvottomuudesta. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi muistanut suorittaa jotakin seikkaa, tehtävänsä tärkeätä kohtaa. Sen vuoksi hän silmälasien takaa käänsi katseensa yhä uudelleen polulle päin tietty odotus mielessään eikä jaksanut rohkaistua lähteäkseen edelleen taivaltamaan rinnettä alaspäin.
Niin hän vaipui omituiseen haaveiluun. Siitä hänet herätti kaksi pientä tapausta, joita hänen tavalliselta liikkuma-alueeltaan riistäytynyt mielikuvituksensa suuresti liioitteli. Ensinnäkin hänen silmälasiensa oikeanpuolinen lasi haljeta naksahti kylmän vuoristo-ilman vaikutuksesta, ja melkein heti sen jälkeen hän kuuli päänsä yläpuolelta pelottavan pärskähdyksen ja tunsi olkapäitänsä rajusti painettavan.
Nuori pappi ponnahti pystyyn. Hän nauroi ääneen nähdessään, että hänen kauhuisen säikähdyksensä aiheuttaja oli täpläinen pukki, joka oli antanut hänelle todistuksen rajattomasta luottamuksestaan hypähtämällä etujalkoineen hänen olkapäittensä varaan vähääkään häikäilemättä hänen papillista asuaan.
Mutta se oli vasta pukin perin tuttavallisen tungettelemisen alkuna. Tämä takkuinen otus, jolla oli vankat, kauniisti kaartuneet sarvet ja tulisesti säihkyvät silmät, oli nähtävästi tottunut kerjäämään ohi samoavilta vuoristokiipeilijöiltä ja teki sen niin hullunkurisesti, päättävästi ja vastustamattomasti, että siitä saattoi päästä eroon ainoastaan pakenemalla. Nousten takajaloilleen se yhä uudelleen laski etujalkansa Francescon rinnalle, ja kun ahdistetun oli ollut pakko sallia sen tarkoin nuuskia taskunsa ja ahmia löytämänsä leivänmurut uskomattoman ahnaasti, se ilmeisesti päätti vielä kaluta papin hiuksia, nenää ja sormia.
Tätä maantierosvoa oli seurannut iäkäs, partainen vuohi, jonka kello ja utareet riippuivat maahan saakka ja joka edellisen rohkaisemana alkoi samalla tavalla hätyyttää pappia. Siihen oli kultauksen ja ristin somistama rukouskirja tehnyt erityisen vaikutuksen, ja Francescon torjuessa kiperää pukinsarvea eläimen onnistui anastaa kirjanen. Ja pitäen sen mustiksi painettuja sivuja vihreinä, se profeetan määräyksen mukaisesti söi pyhät totuudet kirjaimellisesti ja ahnaasti.
Hänen ollessaan tällaisessa hädässä, joka kävi yhä pahemmaksi, kun hänen ympärilleen kerääntyi muita yksin laitumella olleita eläimiä, ilmestyi äkkiä paimentyttö pelastajaksi. Tulija oli juuri sama neito, jonka Francesco oli ensi kerran ohimennen nähnyt Luchinon majassa. Kun solakka ja jäntevä tyttö oli karkoittanut vuohet ja seisoi hänen edessään posket raikkaasti punehtuneina ja silmissä nauruinen ilme, hän sanoi: »Sinä pelastit minut, uljas tyttö!» Ja ottaessaan messukirjansa nuoren eevan käsistä hänkin nauroi ja lisäsi: »Oikeastaan on kummallista, että minä paimenenammatistani huolimatta olen niin avuton sinun laumasi kynsissä.»