Heti senjälkeen hän purskahti itkemään.
Hän puheli, että pappi oli aivan oikeassa tuomitessaan häntä ankarilla sanoilla. Hän oli kyllä rikkonut Jumalan käskyjä vastaan, jos kohta ei suinkaan sillä tavoin kuin hänestä valheellisesti soimaten sanottiin. Hän yksin muka oli tehnyt syntiä, hänen veljensä sitävastoin oli viaton. Hän vannoi ja vakuutti kaikkien pyhimysten nimessä, ettei hän ollut kertaakaan langennut siihen hirvittävään syntiin, josta häntä syytettiin, nimittäin sukurutsaukseen. Tosin hän oli elänyt siveettömästi, ja koska hän nyt kerran oli ripittäytymässä, oli hän valmis kuvailemaan lapsiensa isiä, vaikkakaan ei mainitsemaan kaikkien heidän nimiään. Hän nimittäin tunsi heistä aniharvat nimeltään, koska hän, kuten hän väitti, hädän pakottamana oli usein myynyt suosionsa sattumoisin kohdatuille vieraille.
Muuten hän oli tuskaisesti synnyttänyt lapsensa maailmaan ilman minkäänlaista apua, ja muutamia niistä hänen oli täytynyt kohta synnytyksen jälkeen kuopata Generoson soraan. Huolimatta siitä, saattoiko pappi nyt antaa hänelle synninpäästön tai ei, hän tiesi Jumalan antaneen hänelle anteeksi, sillä hän oli puutteilla, kärsimyksillä ja suruilla riittävästi sovittanut syntinsä.
Francesco ei voinut muuta kuin pitää naisen itkuista tunnustusta valheiden verkkona ainakin sikäli kuin rikos oli kysymyksessä. Tosin hänestä tuntui, että eräät teot ehdottomasti kaihtoivat kaikenlaisia ihmisille lausuttuja tunnustuksia, ja niistä sai vain Jumala tiedon yksinäisinä, hiljaisina rukoushetkinä. Hän kunnioitti tuossa langenneessa vaimossa tätä häveliäisyyttä eikä yleensäkään voinut olla myöntämättä, että nainen oli monessa suhteessa laadultaan veljeänsä ylempänä. Hänen puolustautumisessaan oli selvän päättäväisyyden tuntu. Silmät tunnustivat, mutta sanallista tunnustusta ei häneltä olisi voinut kiristää hyvällä puheella eikä pyövelin hehkuvilla pihdeillä. Kävi ilmi, että juuri hän oli lähettänyt miehen Francescon puheille. Mennessään eräänä päivänä markkinoille Luganoon, jossa hän myi karjansa tuotteet, hän oli nähnyt nuoren, kalpean papin, jonka ulkonäkö oli herättänyt hänessä luottamusta, ja hänen mielessään oli herännyt ajatus uskoa hyljeksittyjen lapsiensa kouluttaminen papin sydämenasiaksi. Hän yksin oli perheen pää ja huolehti veljestään ja lapsistaan.
»En tahdo kajota siihen», vastasi Francesco, »oletteko syyllinen vaiko syytön. Yksi seikka on varma: jollette halua antaa lastenne kasvaa eläinten tavoin, täytyy teidän erota veljestänne. Niin kauan kuin elätte hänen kanssansa, eivät ne hirveät juorupuheet, joita teistä liikkuu, mitenkään lakkaa. Aina otaksutaan teidän harjoittavan samaa kammottavaa syntiä.»
Näiden sanojen jälkeen paatumus ja uhma näyttivät pääsevän valtaan naisen mielessä; joka tapauksessa hän ei vastannut mitään, vaan antautui sitten pitkähköksi ajaksi talouspuuhiin, ikäänkuin saapuvilla ei olisikaan ollut vierasta. Sillä välin astui sisälle noin viisitoistavuotias neitonen, joka ajoi muutamia vuohia navetan aukkoon, ja sitten hänkin, ikäänkuin Francescoa ei olisi siellä ollutkaan, ryhtyi auttamaan naista. Nähtyään tytön varjon lipuvan onkalon pimennossa tiesi nuori pappi heti, että hänen täytyi olla tavattoman kaunis. Hän teki ristinmerkin, sillä hän tunsi ruumiissaan hiljaista selittämätöntä kauhun väristystä. Hän ei tiennyt, olisiko hänen uudelleen pitänyt alkaa ladella kehotuksiaan tämän nuoren paimentytön kuullen. Tosin oli epäilemätöntä, että tyttö oli perinjuurin turmeltunut, koska saatana oli herättänyt hänet elämään mitä mustimman synnin avulla, mutta saattoihan hänessä sittenkin olla puhtauden rippeitä jäljellä, ja kukapa saattoi tietää, oliko hänellä aavistustakaan rikollisesta alkuperästään.
Hänen liikkeensä olivat joka tapauksessa hyvin rauhalliset, eikä niistä missään nimessä kuvastunut mielen levottomuutta eikä omantunnon taakkaa. Päinvastoin koko hänen olemuksestaan huokui vaatimatonta itsevarmuutta, jota kirkkoherran läsnäolo ei häirinnyt. Hän ei tähän saakka ollut vilkaissutkaan Francescoon ei ainakaan niin, että heidän katseensa olisivat osuneet vastakkain tai toinen olisi jollakin muulla tavoin hänet yllättänyt. Niin, tarkkaillessaan häntä salavihkaa silmälasiensa lävitse täytyi Francescon yhä voimakkaammin epäillä, saattoiko synnin lapsi, sellaisten vanhempien lapsi tosiaankin olla tämänkaltainen. Vihdoin tyttö katosi portaita myöten eräänlaiselle ullakolle, joten Francesco saattoi jatkaa vaivalloista sielunhoitotyötään.
»Minä en voi hyljätä veljeäni», virkkoi nainen, »ja yksinkertaisesti sen tähden, että hän ilman minua on avuton. Hän osaa hädintuskin kirjoittaa nimensä, ja senkin sain hänet oppimaan vasta nähtyäni paljon vaivaa. Hän ei tunne rahaa, ja rautatietä, kaupunkia ja ihmisiä hän pelkää. Jos minä poistun, hän etsii minua, niin kuin koiraparka etsii kadonnutta isäntäänsä. Hän joko löytää minut tai sortuu kurjana; ja miten sitten käy lasten ja peltotilkkumme? Jos minä jään lasten kanssa tänne, niin haluaisinpa nähdä sen ihmisen, jonka onnistuisi toimittaa veljeni jonnekin muualle; silloin hänet täytyisi panna kahleisiin ja teljetä Milanoon rautatankojen taakse.»
Pappi huomautti: »Niin saattaa lopuksi vielä käydäkin, jollette tahdo noudattaa hyvää neuvoani.»
Silloin naisen sieluntuska muuttui vimmaksi. Hän oli lähettänyt veljensä Francescon luokse, jotta tämä armahtaisi heitä, eikä sitä varten, että hän tekisi heidät onnettomiksi. Silloin hänestä olisi parempi, että nuo alhaalla asuvat edelleenkin vihaisivat ja hyljeksisivät heitä kuten tähän asti. Hän oli kunnon katolilainen, mutta sillä, jonka kirkko sysäsi pois helmastaan, oli oikeus antautua perkeleelle. Ja silloin hän ehkä vasta tekisi sen, mitä hän ei vielä ollut tehnyt, sen suuren synnin, josta häntä syytettiin.