Tämän puhuttelun jälkeen paimen pysyi vaiti. Hänen kurkustaan lähti vain äkkiä lyhyt, sekava ääni, joka ei kuitenkaan ilmaissut minkäänlaista tunnetta, vaan pikemminkin kuulosti lintumaiselta kaakotukselta. Tapansa mukaan Francesco ryhtyi heti esittämään syntiselle paatumuksen kammottavia seurauksia ja Isän Jumalan anteeksiantavaista hyvyyttä ja rakkautta, josta hän on antanut todistuksen uhraamalla ainoan poikansa, uhrikaritsan, joka otti maailman synnit omalle vastuulleen. Jeesuksen Kristuksen välityksellä, lopetti hän, voidaan saada kaikki synnit anteeksi, jos avoin rippi sekä katumus ja rukoilu ovat todistaneet taivaalliselle isälle, että syntisparka on tullut synnintuntoon.
Vasta sitten, kun Francesco-pastori oli odottanut kotvan aikaa ja nousi pystyyn, kohauttaen olkapäitänsä, kuten näytti, poistuakseen majasta, alkoi paimen kakistella kurkustaan sanoja käsittämättömänä sekamelskana, äännellen petolinnun tapaan. Ja jännittyneen tarkkaavana koetti pappi takertua siihen, mikä tässä sekasotkussa oli ymmärrettävää. Mutta tämä ymmärrettävä tuntui hänestä yhtä oudolta ja ihmeelliseltä kuin huoneen hämäryys. Kuviteltujen huolestuttavien ja ahdistavien seikkojen paljoudesta kävi vain sen verran selväksi, että Luchino Scarabota tahtoi voida varmasti luottaa hänen apuunsa kaikenlaisia vuoressa majailevia ja häntä ahdistavia paholaisia vastaan.
Nuoren uskovan papin ei olisi sopinut epäillä pahojen henkien olemassaoloa ja vaikutusta. Olihan luomakunta täynnä kaikenkaltaisia ja kaikenasteisia langenneita enkeleitä, jotka kuuluivat Luciferin, Jumalan hylkäämän kapinoitsijan seurueeseen; mutta nyt hän ei tiennyt kumpi häntä kauhistutti, hänen kohtaamansa ennen kuulumattoman taikauskon aiheuttama pimeys vai tietämättömyydestä johtuva toivoton sokeus. Hän päätti koettaa kyselemällä hankkia jonkinlaisen selvyyden tämän seurakuntalaisensa mielikuvituspiiristä ja käsityskyvystä.
Silloin hänelle samassa selvisi: tämä raaka, laiminlyöty ihminen ei tiennyt mitään Jumalasta, saati sitten Jeesuksesta Kristuksesta, Vapahtajasta, tai Pyhän Hengen olemassaolosta. Sitävastoin näytti siltä kuin hän olisi tuntenut olevansa pahojen henkien ympäröimä ja ollut synkän vainohulluuden riivaama. Eikä pappi hänen silmissään ollut kutsuttu Jumalan palvelija, vaan paljon ennemmin mahtava taikoja tai jumala. Mitäpä olisi Francesco muuta tehnyt kuin ristinmerkin, kun paimen nöyrästi heittäytyi maahan ja alkoi kosteilla, pöhöttyneillä huulillaan hangata hänen kenkiään ja suudella niitä.
Nuori pappi ei ollut vielä milloinkaan ollut samanlaisessa asemassa. Ohut vuoristoilma, kevät ja eroaminen varsinaisesta sivistyksen piiristä aiheuttivat sen, että hänen ajatuskykynsä oli hiukan sumentunut. Hänen sielunsa valtasi eräänlainen unentapainen lumous, johon todellisuus sulautui häilyviksi unikuviksi. Tähän muutokseen liittyi hiljaista pelkoa, joka usein pyrki neuvomaan häntä pikaisesti pakenemaan vihittyjen kirkkojen ja kellojen alueelle. Perkele oli mahtava; kukapa saattoi tietää, kuinka monenlaisia välikappaleita ja keinoja se käytti houkutellakseen luottavaista, hyväuskoista kristittyä ja syöstäkseen hänet huimaavan jyrkänteen reunalta kuiluun.
Francescolle ei ollut opetettu, että pakanoiden epäjumalat olivat ainoastaan mielikuvitusolentoja eivätkä mitään muuta. Kirkko nimenomaan tunnusti niiden mahdin, esittäen sen vain Jumalalle vihamieliseksi. Ne taistelivat yhä vieläkin, joskin toivottomasti, kaikkivaltiaan Jumalan kanssa maailmasta. Sen vuoksi kalpea, nuori pappi säikähti aika pahasti, kun hänen isäntänsä otti asuntonsa jostakin loukosta puisen esineen, inhottavan veistoksen, joka epäilemättä oli fetishi. Tätä säädytöntä esinettä kohtaan tuntemastaan papillisesta kammosta huolimatta Francesco ei voinut olla tarkemmin silmäilemättä kuvaa. Inhoten ja hämmästyen hän tunnusti, että tässä vielä eli pakanuuden iljettävin kauhistus, nimittäin maalaisväestön Priapoksen palvelus. Saattoi selvästi nähdä, ettei tuo alkeellinen epäjumalankuva voinut esittää mitään muuta kuin Priaposta.
Tuskin Francesco oli saanut käteensä pienen, vaarattoman siitoksenjumalan, hedelmällisyyden jumalan, jonka entisajan ihmiset niin julkisesti kohottivat suureen kunniaan, kun hänen olemuksensa kummallinen lamaannus jo muuttui pyhäksi vihaksi. Ensiksi hän ihan harkitsematta paiskasi tuon ruokottoman, pienen taikakalun tuleen, josta paimen, liikkuen vikkelästi kuin riistaa ajava koira, sen kuitenkin samassa silmänräpäyksessä sieppasi. Se kyti ja paloi paikoitellen, mutta karkeilla käsillään ihmispakana heti laittoi sen entiseen turvattuun oloonsa. Mutta nyt sen ja sen pelastajan täytyi alistua kestämään rankaisusanojen tulva.
Luchino Scarabota ei näyttänyt tietävän, kumpaa jumalaa hänen olisi tullut pitää voimakkaampana, puista vaiko verta ja lihaa olevaa. Toistaiseksi hänen katseensa, josta kuvastui kauhistukseen ja kammoon sekaantunutta salakavalaa vihaa, oli suunnattu uuteen jumaluusolentoon, jonka julkea rohkeus ei ainakaan antanut aihetta päätellä, että häntä painoi heikkouden tietoisuus. Kerran vauhtiin päästyään ei ainoan Jumalan sanansaattaja pyhässä innossaan sallinut hämärässä elävän epäjumalanpalvelijan silmäysten säikyttää itseään, vaikkapa ne olisivat olleet kuinka uhkaavat. Ja muitta mutkitta hän nyt alkoi myös puhua siitä katalasta synnistä, jota, kuten yleisesti väitettiin, vuoristopaimen sai kiittää lapsiensa runsaudesta.
Nuoren pastorin äänekkäästi puhuessa saapui sisälle myös Scarabotan sisar, joka kuitenkaan ei virkkanut mitään, vaan tarkasti vain salavihkaa kiivailijaa ja puuhaili kaikenlaista siellä täällä onkalossa. Hän oli kalpea ja vastenmielinen nainen, jolle pesuvesi näytti olevan tuntematon. Hänen alaston ruumiinsa näkyi epämiellyttävästi kuultavan hänen huolimattoman asunsa repeämistä.
Kun pappi oli vaiennut tyhjennettyään ensi aluksi rankaisevien ja syyttävien sanojen varastonsa, lähetti nainen veljensä ulkosalle, lausuen hänelle lyhyen, tuskin kuuluvasti kuiskatun käskyn. Vastaan hangoittelematta katosi kesytön mies perin tottelevaisen koiran tavoin. Senjälkeen siivoton syntinen nainen, jonka takkuinen, musta tukka roikkui leveille lanteille saakka, suuteli papin kättä, huudahtaen: »Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!»