Tämän nähdessään Francesco säpsähti, Se, että keltaiset niittykukat näin kilvan sulloutuivat pahamaineisen asunnon kynnykselle, että pitkävartisia lemmikkejä, joiden alla lirisi vuoristoveden suonia ja jotka taivaansinelle hohtavina samaten pyrkivät valtaamaan ovea, rehevinä päivinä kukoisti sen likellä, se kaikki tuntui hänestä melkein kuin avoimelta vastalauseelta ihmisten halveksumista, pannaa ja tuomiota vastaan. Hämmästys, jota seurasi eräänlainen hämminki, pakotti Francescon mustine kauhtanoineen istuutumaan auringon lämmittämälle kivijärkäleelle. Hän oli viettänyt nuoruutensa laaksossa ja lisäksi enimmäkseen suljetuissa huoneissa, kirkoissa, luentosaleissa tai lukukammioissa. Hänen luonnontajunsa ei ollut herännyt. Tällaista retkeä ylevän, kirpeän kiehtovaan korkeaan vuoristoon hän ei ollut tehnyt koskaan tätä ennen eikä ehkä olisi koskaan tehnytkään, jolleivät sattuma ja velvollisuus yhdessä olisi pakottaneet häntä lähtemään vuoristomatkalle. Nyt vaikutelmien uutuus ja suuruus valtasivat hänet kokonaan.
Ensimmäisen kerran nuori pastori Francesco Vela tunsi, kuinka olemassaolon kirkas ja kokonainen tajuaminen kohahti hänen lävitseen saaden hänet tuokioksi unohtamaan pappeutensa ja tulonsa tarkoituksen. Tämä tunne ei ollut ainoastaan työntänyt syrjään vaan jopa tukahduttanut hänen mielestään kaikki hänen hurskauden käsityksensä ja niihin punoutuneet monet kirkolliset säännöt ja dogmit. Häneltä unohtui jopa ristinmerkin tekeminen. Hänen allansa lepäsi kaunis Luganon alue Ylä-Italian alppiseutua, samoin Sant’ Agata pyhiinvaelluskirkkoineen, jonka kohdalla ruskeat kalarosvot yhäti kaartelivat, ja San Giorgio-vuori; sieltä pisti esiin Monte San Salvatoren huippu; ja vihdoin lepäsi huimaavan syvällä hänen alapuolellaan Lugano-järven Capolago-niminen lahti, joka muistutti vuoristolaaksoon huolellisesti sovitettua, pitkulaista lasilevyä ja jonka pinnalla purjehtiva kalastusvene näytti käsikuvastimessa olevalta mitättömän pieneltä pilkulta. Kaiken sen takana olivat etäisyydessä korkeiden alppien valkeat huiput Francescon tavoin kohonneet yhä korkeammalle. Niiden joukosta pisti esiin valkea Monte Rosa ja sen seitsemän valkeata huippua, kuvastuen samalla kertaa diademin tapaisesti ja aavemaisesti taivaan silkkistä sineä vasten.
Jos voidaan perusteellisesti puhua vuoristosairaudesta, niin aivan yhtä oikeutetusti sopii puhua ihmiset korkealla vuoristossa valtaavasta tilasta, jota voi parhaiten nimittää verrattomaksi terveydeksi. Tämä terveys tuntui nyt uudistuksen tavoin myös nuoren papin veressä. Hänen vieressään oli kivien välissä vielä kuivien kanervien piilottamana pieni kukka, jollaista Francesco ei ollut nähnyt koskaan eläissään. Se oli perin viehättävä sinikatkerolaji, jonka terälehtien väri oli yllättävän upea, heleän sininen. Nuori, mustakauhtanainen mies aikoi ensimmäisessä löytäjänriemussaan taittaa kukan, mutta jättikin sen sitten vahingoittumattomana seisomaan vaatimattomalle paikalleen ja taivutti vain kanervat syrjään katsellakseen ihanaa kukkaa kauan ja ihastuneesti. Kaikkialla tunkeutui kivien lomista näkyviin nuoria, heleän vihreitä kääpiöpyökinlehviä, ja jonkin matkan päästä kantautui Luchino Scarabota poloisen karjan kellojen kilkatus kovan, harmaan soran ja vienon vihreän peittämien rinteiden ylitse. Koko tätä vuoristomaisemaa vallitsi jokin aikojen alulle ominainen, ihmisyyden kadonneen aikakauden nuoruudenkiihko, josta syvissä laaksoissa ei enää ollut jälkeäkään.
Francesco oli lähettänyt seuralaisensa kotiin, koska hän tahtoi olla paluumatkalla rauhassa ainoankaan ihmisen läheisyyden häntä häiritsemättä eikä sitäpaitsi voinut toivoa kenenkään olevan näkemässä ja kuulemassa sitä, mitä hänellä oli tekemistä Luchino-paimenen luona. Tällä välin hänet oli jo huomattu, ja joukko pörröisiä ja likaisia lapsenpäitä kurottui yhä uudelleen tirkistelemään Scarabotan kivilinnan oviaukosta.
Hitaasti alkoi pappi sitä lähestyä ja astui asumuksen siihen piiriin, josta kävi ilmi omistajan karjan suuri lukumäärä ja joka oli lukuisan nauta- ja vuohilauman jätteiden likaama. Francescon nenään kohosi ohuen ja voimakkaan vuoristo-ilman seassa yhä väkevämpänä nautojen ja vuohien lemu, jonka yhä läpitunkevamman vaikutuksen teki siedettäväksi hänen ovesta sisälle astuessaan sieltä lehahtava puuhiilensavu. Kun Francesco ilmestyi oviaukkoon ja mustine kauhtanoineen esti valoa pääsemästä sisälle, joutuivat lapset pimentoon, josta he vastasivat äänettömyydellä papin tervehdykseen ja kaikkiin hänen puhutteluihinsa. Ainoastaan vanha emävuohi tuli hänen likelleen, määki hiljaa ja nuuhki häntä.
Vähitellen kävi huoneen sisusta Jumalan sanansaattajan silmissä valoisammaksi. Hän näki tallin, joka oli paksun lantakerroksen täyttämä ja jonka takaosa jatkui luonnon muodostamaan alunperin graniittikalliossa — tai mitä kivilajia vuori lieneekin ollut — olleeseen onkaloon. Oikeanpuoleiseen, karkeatekoiseen kiviseinään oli avattu aukko, josta pappi loi silmäyksen perheen nyt kylmillään olevaan tulisijaan, tuhkakekoon, jonka sisus vielä hehkui ja joka oli kasattu maaperän paljaalle, luonnolliselle kalliolle. Paksun nokikerroksen peittämässä ketjussa riippui kolhiintunut, samoin nokinen kuparikattila lieden yläpuolella. Tämän kivikautisen tulisijan vierellä oli selkänojaton penkki, jonka nyrkinvahvuinen, leveä istuinlauta lepäsi kahden yhtä leveän, kallioon kiinnitetyn pylvään varassa ja jota monen sukupolven väsyneet paimenet, heidän vaimonsa ja lapsensa olivat yli sadan vuoden aikana hanganneet ja kiillottaneet. Puu ei enää näyttänyt puulta, vaan keltaiselta kiillotetulta marmorilta tai liidulta, jossa tosin oli lukemattomia naarmuja ja lovia. Neliskulmainen huone, joka muuten luonnollisen siistimättömine, karkeista kivimöhkäleistä ja paasista ladottuine seinineen pikemminkin muistutti luolaa ja josta savu tunkeutui oven kautta navettaan ja sieltä edelleen oven kautta ulko-ilmaan, koska sillä seinissä mahdollisesti olevia reikiä ja rakoja lukuunottamatta ei ollut muunlaista savupiippua, tämä huone siis oli vuosikymmenien savun ja noen mustaama, joten vieraan mielessä saattoi herätä melkein sellainen vaikutelma, että hän oli paksulti nokeutuneen kaminan sisällä.
Francesco huomasi eräästä sopesta loistavat, omituisesti kiiluvat silmät, mutta samassa alkoi ulkoa kuulua soran kierimistä ja kahinaa, ja heti senjälkeen astui Luchino Scarabotan hahmo oviaukkoon, lipuen äänettömän varjon tavoin auringon eteen, minkä vuoksi huone kävi yhä hämärämmäksi. Hämmentynyt vuoristopaimen hengitti raskaasti, ei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli lyhyessä ajassa tullut kaukaiselta, korkeammalla sijaitsevalta laitumelta havaittuaan sieltä papin saapumisen, vaan myös sen tähden, että tämä käynti oli hyljeksitystä miehestä suuri tapaus.
Tervehdys oli lyhyt. Isäntä käski Francescoa istumaan ensin karkeilla käsillään pyyhittyään merenvahapenkiltä kivet ja katkotut keltakukat, jotka olivat olleet hänen kaihdetun lapsilaumansa leluina.
Vuoripaimen kohenteli ja viritti tulta, puhaltaen siihen posket pullollaan, jolloin hänen kuumeiset silmänsä hiilistön hehkussa kiiluivat vieläkin hurjemmasti. Hän lisäsi nuotioon lastuja ja kuivia risuja, niin että kirvelevä savu oli vähällä ajaa papin ulkosalle. Paimenen käytöksestä uhkui siinä määrin matelevaa alamaisuutta ja huolekasta intoa kuin kaikki olisi riippunut siitä, ettei hän vain ajattelemattomuudessaan menettäisi tuon korkeamman olennon armoa, joka oli astunut hänen kehnoon asuntoonsa. Hän toi esille ison, likaisen pytyn maitoa, jonka pinnalle oli kohonnut paksu kermakerros, mutta joka oli niin uskomattoman siivoton, ettei Francesco jo senkään vuoksi voinut siihen koskea. Mutta hän kieltäytyi myös nauttimasta tuoretta juustoa ja puhdasta leipää, vaikka hänen olikin jo nälkä, koska hän taikauskoisesti kammoten pelkäsi siten tekevänsä syntiä. Kun paimen vihdoin oli vähän rauhoittunut ja seisoi hänen edessään katse pelokkaan odottavana ja käsivarret riipuksissa, alkoi pappi puhua seuraavasti:
»Luchino Scarabota, teiltä ei evätä pyhän kirkkomme lohdutusta eikä lapsianne enää hylätä katolilaisten kristittyjen yhteydestä, jos joko käy ilmi, että teitä koskevat rumat huhut ovat perättömiä, tai te rehellisesti ripittäydytte, osoitatte katumusta ja synnintuntoa sekä olette valmis Jumalan avulla poistamaan tieltä loukkauskiven. Avatkaa siis ensiksi minulle sydämenne, Scarabota, kertokaa avomielisestä mistä teitä on parjattu, ja tunnustakaa vilpittömän totuudenmukaisesti se synnintaakka, joka teitä ehkä painaa.»