Naiset, jotka olivat täysine pyykkikoreineen ihan erikoisen lukuisina ja hälisevinä kokoontuneet ylitse pursuavan, marmorisen sarkofagin ympärille, keskeyttivät meluisen hilpeytensä papin seuralaisineen mennessä heidän ohitseen. Pesijättäriä oli myös kylän laidassa, jossa pienen madonnankuvan juurella kalliosta kumpuava vesisuihku samoin valui antiikkiseen, marmoriseen sarkofagiin. Molemmat sarkofagit sekä tämä että torilla oleva, oli pitkähkö aika sitten kaivettu puutarhasta, joka oli täynnä tuhatvuotisia rautatammia ja kastanjapuita ja jossa ne olivat ikimuistoisista ajoista saakka olleet piilossa muratin ja villien laakeripensaiden alla, pistäen vain vähän maasta näkyviin.
Ohitse mennessään Francesco teki ristinmerkin, jopa keskeytti kävelynsä hetkiseksi tervehtiäkseen polvensa taivuttaen sarkofagin yläpuolella olevaa madonnankuvaa, jota somasti ympäröivät maalaisten uhreiksi tuomat niittykukat. Hän näki ensimmäisen kerran tämän pienen suloisen pyhäinkuvan ja surisevat mehiläiset sen ympärillä, sillä hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt täällä paikkakunnan yläosassa. Joskin Soanan alaosa, jossa oli kirkko ja muutamia alapuolelta pengermäiseksi muuratun kastanja-aukion ympärille sijoitettuja, vihreiden ikkunaluukkujen koristamia, sieviä taloja, oli miltei hyvinvoipa ja sen puutarhoissa siellä kasvoi mantelipuita, oransseja, korkeita sypressejä, lyhyesti sanoen, eteläisempää kasvistoa, mutta täällä ylhäällä, muutamia satoja askelia korkeammalla, se oli enää vain paimenten asuma, köyhäntuntuinen alppikylä, joka lemusi vuohille ja navetoille. Täällä alkoi myös mukulakivinen, äärimmäisen jyrkkä vuoristotie, jonka seurakunnan lukuisat vuohilaumat olivat polkeneet sileäksi mennessään aamuisin laitumelle ja palatessaan iltaisin kotiin; se nimittäin vei yläville yhteislaitumille, Savaglia-joen kattilanmuotoiselle lähdealueelle; alempana tämä joki muodostaa Soanan ihanan vesiputouksen, juoksee kohisten lyhyen matkan syvässä rotkossa ja laskee Lugano-järveen.
Edelleenkin seuralaisensa opastamana kavuttuaan vähän aikaa tätä vuoristopolkua myöten ylöspäin pastori seisahtui hengähtämään. Otettuaan vasemmalla kädellään leveän, mustan, lautasmaisen hatun päästänsä hän oli oikealla kädellään vetänyt kauhtanansa taskusta ison, kirjavan nenäliinan, jolla hän pyyhki hikikarpaloita otsaltaan. Yleensä ei italialaisen papin kyky nauttia luonnosta, maisemien kauneudesta, ole erityisen kehittynyt. Mutta on toki kiihottavaa katsella laajoja alueita hyvin ylhäältä, kuten sanotaan, lintuperspektiivistä, ja tämä kiihotus valtaa silloin tällöin naiiveimmankin ihmisen ja pakottaa hänet, omalla tavallaan hämmästelemään. Francescolle näkyivät hänen kirkkonsa ja siihen liittyvä paikkakunta jo nyt vain pienoiskuvina syvällä hänen allaan, samalla kun hänen ympärillään valtava vuoristo, kuten näytti, kohosi yhä korkeammalle taivasta kohti. Kevään tuntuun sekaantui nyt ylevyyden tuntu, joka ehkä syntyy, kun verrataan omaa pienuutta luonnon rusentavan valtaviin luomuksiin ja niiden uhkaavaan, äänettömään läheisyyteen, ja johon liittyy se aavistettu tieto, että me sittenkin olemme jollakin tavoin osallisia tästäkin valtavasta voimannäytteestä. Lyhyesti sanoen, Francesco tunsi itsensä ylevän suureksi ja mitättömän vähäiseksi samalla kertaa, ja se antoi hänelle aiheen heilauttamalla totuttuun tapaan kättänsä otsalle ja rinnalle tehdä hairahduksia ja pahoja henkiä vastaan suojaavan ristinmerkin.
Kiipeämisen jatkuessa valtasivat uskonnolliset kysymykset ja seurakunnan käytännöllis-kirkolliset asiat pian jälleen nuorekkaan innostuneen papin mielen. Ja kun hän taas seisahtui, tällä kertaa korkealla sijaitsevan kalliolaakson suulla, ja kääntyi ympäri, herätti pahasti rappeutuneen, tänne paimenia varten rakennetun, muuratun pyhätön näkeminen hänessä ajatuksen käydä katsomassa seurakuntansa kaikkia pyhättöjä, syrjäisimpiäkin, ja saattaa ne Jumalan arvon mukaiseen kuntoon. Hän salli katseensa samassa lipua pitkin maisemaa saadakseen mahdollisimman tarkan yleissilmäyksen siinä näkyvistä jumalanpalveluspaikoista.
Hän valitsi lähtökohdaksi oman kirkkonsa ja siihen liitetyn pappilan. Kirkko oli, kuten on mainittu, kylän toriaukealla, ja sen muuratut ulkoseinät olivat peruskallion jyrkkien seinämien jatkona, joiden juurella solisi hilpeä vuoristopuro. Tämä puro juoksi Soanan torin alitse, tuli jälleen näkyviin muuratusta holvista ja kostutti sitten puutarhoja ja kukkaisia niittyjä tosin pahasti likaantuneena pesuvedestä. Kirkon tuolla puolen oli hieman korkeammalla, mitä täältä katsoen ei voinut havaita, pyöreällä, tasaisella pengerkummulla seudun vanhin pyhättö, pieni Neitsyt Marialle pyhitetty kappeli, jonka alttarilla olevan pyhän neitsyen kuvan yläpuolella kaartui bysanttilainen mosaiikkiholvaus. Vaikka tämän mosaiikin kultainen pohja ja kirjailut olivat yli tuhannen vuoden ikäiset, oli se hyvin säilynyt ja esitti Kristus Pantokratoria. Pääkirkon etäisyys tästä pyhäköstä ei ollut kahta kivenheitonmatkaa pitempi. Toinen sievä kappeli, pyhälle Annalle omistettu, oli yhtä pitkän matkan päässä siitä. Soanan takana kohosi sen yläpuolelle äärimmäisen suippo vuorikartio, jota luonnollisesti ympäröivät laajat laaksot ja korkealle kohoavan Generoso-vuorijonon rinteet. Tämän melkein sokerikeonmuotoisen, mutta ylös saakka vihreän, luoksepääsemättömältä näyttävän vuoren nimi oli Pyhä Agatha, koska sen laella oli sinne hädin tuskin mahtuva, tälle pyhimykselle omistettu kappeli. Paikkakunnalla ja sen lähimmässä ympäristössä oli siis kirkko ja kolme kappelia, joiden lisäksi oli loitommalla seurakunnan alueella vielä kolme tai neljä kappelia. Jokaiselle kummulle, jokaiseen kauniiseen tientaipeeseen, jokaiselle huipulle, josta oli laaja näköala, sinne tänne maalauksellisten kalliojyrkänteiden partaalle, lähelle ja kauas, laaksojen ja järven kaltaille olivat hurskaat vuosisadat pystyttäneet jumalanhuoneita, joten tässä suhteessa oli vielä havaittavissa jälkiä pakanuusajan syvästä ja yleisestä uskonnollisesta hartaudesta, sillä sen johdosta oli menneiden vuosituhansien aikana kaikki nämä paikat alkujaan pyhitetty ja siten hankittu jumalallisia liittolaisia tämän jylhän luonnon uhkaavia, pelottavia voimia vastaan.
Nuori intoilija katseli tyytyväisenä kaikkia näitä roomalaiskatolisen kristillisyyden rakennelmia, jollaiset ovat koko Tessinin kantonille tunnusmerkillisiä. Tosin hänen täytyi samalla ikäväkseen, tuntien oikean uskonsotilaan tuskaa, myöntää, ettei niissä kaikkialla vallinnut elävä, vireä ja puhdas usko ja etteivät hänen virkaveljensä olleet riittävässä määrin rakastavan huolehtivaisia säilyttääkseen näitä hajallaan olevia, taivaallisia asuinsijoja rappeutumiselta ja unohdukselta.
Jonkin ajan kuluttua poikettiin sille kaidalle jalkapolulle, joka kolmituntisen, vaivalloisen kapuamisen jälkeen vie Generoson laelle. Tällöin täytyi varsin pian mennä Savaglian uoman ylitse ravistunutta siltaa myöten; sen välittömässä läheisyydessä oli tämän puron vesien kerääntymisallas, ja sieltä se syöksyi uurtamaansa, sadan metrin syvyiseen ja syvempäänkin uomaan. Täällä Francesco kuuli kerääntymisaltaaseensa rientävän sulamisveden solinan ohella eri korkeuksilta, syvyyksiltä ja suunnilta kantautuvaa karjanhälinää ja huomasi korkeannäköisen miehen — hän oli Soanan yhteinen paimen! — joka oli laskeutunut pitkäkseen maahan, tukenut kätensä puron partaaseen, taivuttanut päänsä veden kalvoon saakka ja sammutti janoaan ihan eläimen tapaan. Hänen takanaan oli laitumella muutamia emävuohia kileineen, susikoiran odottaessa korvat hörössä käskyjä ja sitä silmänräpäystä, jona sen mestari ja herra lakkaisi juomasta. »Minäkin olen paimen», mietti Francesco, ja kun toinen nousi maasta, päästi sormiensa välitse kimakan vihellyksen, joka kajahteli kallioseinämistä, ja viskeli kiviä kauas ympärilleen milloin pelotellakseen kaikkialle hajaantuneita eläimiään, milloin ajaakseen niitä eteenpäin ja yleensä varjellakseen niitä suistumasta rotkoihin, ajatteli Francesco, kuinka vaivalloinen ja vastuunalainen tehtävä tämä oli jo eläimiin, saati sitten ihmisiin nähden, jotka aina olivat alttiita saatanan viettelyksille.
Kahta innokkaammin pappi alkoi nyt kiivetä edelleen, ihan kuin olisi ollut pelättävissä, että perkele mahdollisesti saattaisi olla nopeampi tällä eksyneiden lampaiden luokse vievällä tiellä. Sitten kun hän oppaanaan yhäti seuralaisensa, jota hän ei pitänyt keskustelun arvoisena, oli samonnut toista tuntia jyrkkää ja vaivalloista polkua myöten yhä ylemmäksi Generoson jylhille kallioille, ilmestyi äkkiä Santa Crocen alue hänen näkyviinsä viidenkymmenen askelen päässä.
Hän ei tahtonut uskoa, että tuo kiviröykkiö ja sen keskelle litteistä liuskeista ilman laastia ladottu seinämä olivat etsitty asumus, kuten opas oli hänelle vakuuttanut. Hän oli sindacon puheiden nojalla odottanut näkevänsä merkkejä jonkinlaisesta hyvinvoinnista, kun taas tämä asumus saattoi korkeintaan käydä eräänlaisesta suojapaikasta, johon lampaat ja vuohet vietäisiin äkillisen rajusään sattuessa. Koska se sijaitsi jyrkällä, vierinkivien ja särmäisten järkäleiden peittämällä rinteellä ja sinne kiemurtelevan polun mutkat olivat piilossa, näytti tuo kironalainen paikka luoksepääsemättömältä. Vasta sitten, kun nuori pappi oli voittanut oudostelunsa ja hänet jossakin määrin vallanneen kammon sekä tunkeutunut likemmäksi, muuttui tämän hyljeksityn asuinpaikan kuva hiukan miellyttävämmäksi.
Niin, muuttuipa murskainen paikka papin lähestyessä hänen silmissään suorastaan viehättäväksi, sillä näytti siltä kuin karkeatekoinen, kuutiomainen asumus olisi padonnut ja pidättänyt ylhäältä irtaantuneen lohkare- ja soravyöryn, joten sen alapuolelle jäi kivetön, mehevästi viheriöivä rinne, josta keltaiset voikukat ihastuttavan runsaina ja suloisina ulottuivat oven edessä olevalle kynnykselle saakka — ja ikäänkuin uteliaina työntyivät sananmukaisesti oven lävitse sisälle kironalaiseen asunto-onkaloon.