»Minua ihmetyttää, herra kirkkoherra», jatkoi puhuja, »ettette vielä ole kuullut mitään tuosta rinteestä ja sen asukkaista. Jo toista vuosikymmentä ne ihmiset ovat herättäneet laajalti koko seudulla mitä ilkeintä pahennusta. Ikävä kyllä, heihin ei pääse käsiksi. Nainen on haastettu oikeuteen, ja hän on väittänyt, etteivät ne seitsemän lasta, jotka hän on synnyttänyt, ole — onko sen järjettömämpää? — sen miehen lapsia, jonka kanssa hän elää, vaan sveitsiläisten kesämatkailijain, joiden täytyy sivuuttaa heidän alueensa kavutessaan Generosolle. Lisäksi nainen on siivoton ja likainen sekä päälle päätteeksi kammottavan ruma kuin yö.
— Ei, ilmeisestikin se mies, joka eilen kävi teidän luonanne ja jonka kanssa hän asuu, on hänen lapsiensa isä. Mutta paha pykälä on se, että tämä mies on samalla hänen lihallinen veljensä.»
Nuoren papin kasvoissa muuttui väri.
»Luonnollisesti koko maailma hylkää ja tuomitsee tämän sukurutsausparin. Tässä suhteessa vox populi osuu harvoin harhaan.» Tämän selityksen jälkeen sindaco jatkoi kertomustaan. »Joka kerta, kun joku lapsista on näyttäytynyt joko täällä meillä tai Arognossa tai Melanossa, on hänet miltei kivitetty kuoliaaksi. Mikäli nämä ihmiset tunnetaan, pidetään jokaista kirkkoa häväistynä, jos tämä pahamaineinen sisaruspari siellä käy, ja kun nämä molemmat kiroukseen tuomitut luulivat uskaltavansa sitä yrittää, saivat he tuntea sen niin hirvittävällä tavalla, ettei heillä ole vuosikausiin ollut vähintäkään halua käydä kirkossa.
— Ja pitäisikö ehkä sallia», jatkoi sindaco, »sellaisten lapsien, sellaisten kammottujen olentojen, joita kaikki inhoavat ja kauhistuvat, käydä täällä meidän kouluamme ja istua kunnon kristittyjen lapsien seassa koulunpenkillä? Voiko kuvitella meidän sietävän, että nämä siveellisesti ala-arvoiset, nämä ilkeät, saastaiset olennot turmelevat koko paikkakuntamme, sekä pienet että isot?»
Francesco-papin kalpeat kasvot eivät vähäisimmälläkään ilmeellä ilmaisseet, missä määrin sor Domenicon kertomus oli häntä liikuttanut. Hän kiitti ja poistui koko olemuksen uhkuessa samaa arvokasta vakavuutta kuin hänen saapuessaankin. Kohta senjälkeen, kun Francesco oli keskustellut sindacon kanssa, hän oli selostanut Luchino Scarabotan tapauksen piispalleen. Kahdeksan päivää myöhemmin oli piispan vastaus hänen kädessään; esimies käski nuoren papin ottaa mieskohtaisesti selkoa niin sanotulla Santa Croce-alpilla vallitsevista yleisistä olosuhteista. Samalla piispa kiitti nuoren miehen hengellistä intoa ja vakuutti, että hänellä oli kyllä syytä tuntea mielessään ahdistusta näiden erehtyneiden ja kaihdettujen sielujen vuoksi ja ajatella heidän pelastustaan. Siunaavan ja lohduttavan kirkkoäidin helmasta ei saanut sulkea pois ainoatakaan syntistä, olipa hän vaikka kuinka pahasti horjahtanut.
Virkatehtävät ja myös Generoso-vuoren lumisuhteet sallivat Soanan nuoren papin vasta maaliskuun lopulla lähteä nousemaan Santa Croce-alpille oppaanaan muuan maamies. Pääsiäinen oli tulossa, ja vaikka vuoren rinteellä lumivyöryjä vielä kumeasti jymisten syöksyikin vesiputouksen alla olevaan rotkoon, oli kevät alkanut täydessä voimassaan kaikkialla, mihin aurinko pääsi esteettömästi vaikuttamaan.
Niin penseä luonnonihailija kuin Francesco, päinvastoin kuin hänen assisilainen pyhimyskaimansa, olikin, eivät hänen ympärillään hentoina ja mehevinä versovat, vihertävät ja kukoistavat kasvit voineet kuitenkaan olla häneen vaikuttamatta. Nuoren miehen itsensä tarvitsematta olla siitä selvästi tietoinen tuntui hänen veressään kevään hieno käyminen, ja hänkin nautti kohdaltaan koko luonnon sisäisestä, paisuttavasta ja pakottavasta voimasta, jonka alkuperä oli taivaallinen ja jonka kaikki kukkeat riemut ovat myös taivaallisia hekumallis-aistillis-maallisesta vaikutuksestaan huolimatta.
Kastanjat, sillä aukiolla, jonka yli nytkin ensiksi täytyi astella, olivat ruskeista, nahkeista silmuistaan ojentaneet hentoja, vihreitä kätösiä. Lapset melusivat, ja kilvan heidän kanssaan hälisivät varpuset, joita pesi kirkon räystään suojassa ja monisokkeloisen seudun lukemattomissa loukoissa. Ensimmäiset pääskyset piirsivät huikeita ratojaan Soanasta rotkon syvyyden ylitse, näyttäen kääntyvän vasta ehdittyään ihan tarumaisia torneja kohottavan, luoksepääsemättömän kallioseinämän rintaan. Tuolla ylhäällä, kielekkeillä ja onkaloissa, joiden luokse ihmisjalka ei ollut milloinkaan noussut, pesi kalasääskiä. Isot, ruskeat linnut lähtivät ylväille retkille ja leijailivat ainoastaan leijaillakseen tuntikausien pituisilla kestävyyslennoillaan vuorenhuippujen yläpuolella, kaarrellen yhä korkeammalla ikäänkuin mielien itsensä unohtaneina majesteettisesti kohota avaruuden vapaaseen äärettömyyteen.
Kaikkialla, ei ainoastaan ilmassa, ei ainoastaan ruskeassa, muokatussa tai ruohojen ja narsissien peittämässä maassa ja kaikessa siinä, mitä se korsien ja vanojen kautta nostatti lehtiin ja kukkiin, vaan myös ihmisissä oli juhlan tuntu, ja pengermillä, viiniköynnösrivien välissä työskentelevien, kuokkaa tai kaarevaa veistä käyttelevien talonpoikien kasvoissa säteili pyhäinen hohde. Useimmat heistä olivat jo teurastaneet niin sanotun pääsiäiskaritsan, nuoren vuohen, ja sidottuaan sen takajalat yhteen ripustaneet sen talonsa ovenpieleen.