Kuitenkin hän otti paperipalasen ja pastorin kynän, käänsi omituisesti selkänsä valolle ja meni pimentoon, ikkunan ääreen, johon kantautui alhaalta puron ja kauempaa Soanan putouksen kohinaa, piirsi ikkunalaudalla paperille jotakin hiukan vaivalloisesti, mutta kuitenkin luettavasti ja ojensi sen sitten päättäväisesti papille. Tämä sanoi: »Hyvä!» ja tehden ristinmerkin, lisäsi: »Menkää rauhaan!» Villi poistui ja jätti jälkeensä tuoksupilven, jossa tuntui salamimakkaran, sipulin, puuhiilensavun, vuohien ja navetan haju. Heti hänen mentyään Francesco tempaisi ikkunan auki.
Seuraavana aamuna Francesco oli, kuten aina, lukenut messunsa, sen jälkeen vähän levähtänyt, sitten nauttinut niukan aamiaisensa, ja pian senjälkeen hän oli matkalla sindacon, pormestarin, asunnolle, jonne piti mennä hyvissä ajoin, jos mieli hänet tavata. Hän nimittäin matkusti joka päivä alhaalla järven rannalla sijaitsevalta rautatieasemalta Luganoon, jossa hänellä oli erään vilkkaimman kadun varrella tessiniläisen juuston tukku- ja vähittäiskauppa.
Aurinko paistoi pienelle, ihan kirkon vieressä olevalle aukeamalle, jossa kasvoi vanhoja, silloin vielä lehdettömiä kastanjapuita ja joka samalla oli paikkakunnan tori. Lapsia istui muutamilla kivipenkeillä ja leikki siellä täällä, samalla kun äidit ja vanhemmat tyttäret pesivät vaatteita antiikkisen, marmorisen sarkofagin ääressä, jonka reunoilta valui siihen runsaasti virtaavaa, kylmää vuoristovettä, ja kantoivat sieltä pestyjä vaatteita korissa kuivumaan. Maa oli märkää, sillä edellisenä päivänä oli satanut lumihiutaleiden sekaista vettä, ja taas Monte Generoson mahtava kalliojyrkänne kohosi uuden lumen peittämänä laaksorotkon toisella puolen, omissa luoksepääsemättömien rinteiden luomissa varjoissaan, ja huokui tänne raikasta lumi-ilmaa.
Nuori pappi meni katse maahan luotuna pesijättärien ohitse, joiden äänekkäisiin tervehdyksiin hän vastasi nyökäten. Ympärilleen tungeksivia lapsia hän katseli iäkkään henkilön tapaan silmälasiensa ylitse ja antoi heille silmänräpäykseksi kätensä, johon he kaikki innokkaasti ja hätäisesti pyyhkivät huuliaan. Aukiolta alkaen pääsi paikkakunnalla liikkumaan vain muutamia kapeita kujia myöten. Mutta pääkadullakin saattoi ajaa ainoastaan pienillä ajoneuvoilla, ja niilläkin vain sen etuosassa. Taempana katu kapeni ja kävi lisäksi niin jyrkäksi, että sitä pitkin mahtui enää kulkemaan korkeintaan kuormattu muuli. Tämän katupahasen varrella oli vähäinen rihkamakauppa ja sveitsiläinen postitoimisto.
Postinhoitaja, joka oli seurustellut Francescon edeltäjän kanssa mitä toverillisimmin, tervehti Francescoa ja sai häneltä vastatervehdyksen, mutta kuitenkin vain sillä tavoin, että hengenmiehen vakavuuden ja maallikon leveän ystävällisyyden välillä säilyi täysi välimatka. Vähän matkaa postin toisella puolella pappi poikkesi surkealle sivukujalle, joka vei pelottavan jyrkästi alaspäin isompina ja pienempinä portaina avonaisten vuohitallien ja kaikenlaisten likaisten, ikkunattomien, kellarimaisten onkaloiden ohitse. Kanat kaakottivat, kissat istuivat lahonneille parvekkeille ripustettujen maissintähkänippujen alla. Siellä täällä määkyi vuohi tai ammui lehmä, jota jostakin syystä ei ollut viety muun karjan mukana laitumelle.
Saattoi hämmästyä, kun tultuaan tästä ympäristöstä ja astuttuaan kapeasta portista pormestarin taloon näki edessään rivin pieniä, holvattuja saleja, joiden laipioihin käsityöläiset olivat Tiepoloksen tyyliin maalanneet runsaasti kuvioita. Korkeat ikkunat ja lasiovet, pitkillä, punaisilla verhoilla koristetut, veivät näistä aurinkoisista huoneista yhtä aurinkoiselle, avoimelle pengermälle, jota somistivat ikivanhat, kartiomaisiksi leikatut puksipuut ja ihanat laakeripensaat. Kuten kaikkialla, niin täälläkin kuuli vesiputouksen miellyttävän kohinan, ja täälläkin oli vastassa sama jylhä kallioseinämä.
Sindaco, sor Domenico oli hyvinpukeutunut, iältään viidennen vuosikymmenen puolivälissä oleva, rauhallinen mies, joka vajaa neljännesvuosi sitten oli mennyt toistamiseen avioliittoon. Kaunis, kukoistava, kaksikolmattavuotias rouva, jonka Francesco oli tavannut puhtaassa keittiössä aamiaisen valmistuspuuhissa, saattoi hänet puolisonsa luokse. Kun tämä oli kuullut kertomuksen papin luona edellisenä iltana käyneestä vieraasta ja lukenut paperiliuskalta kävijän, villin miehen nimen, joka oli siihen kömpelösti kirjoitettu, välähti hymy hänen piirteillään. Pakotettuaan sitten nuoren papin istuutumaan hän alkoi täysin asiallisesti, ilmeensä naamiomaisen välinpitämättömyyden kertaakaan häiriytymättä, esittää haluttua selostusta salaperäisestä kävijästä, joka oli tosiaankin siihen saakka papilta salassa pysynyt soanalainen.
»Luchino Scarabota», sanoi sindaco — sen nimen oli kirkkoherran vieras töhertänyt paperiliuskaan — »ei ole suinkaan köyhä mies, mutta jo vuosikausia ovat hänen kotiolonsa tuottaneet minulle ja koko kunnallekin ankaraa päänvaivaa, ja mahdotonta on oikeastaan arvata, mihin tämä kaikki lopulta päättyy. Hän kuuluu vanhaan sukuun, ja hänen suonissaan on hyvin todennäköisesti jonkin verran sen kuuluisan Luchino Scarabota da Milanon verta, joka neljännentoista ja viidennentoista sataluvun vaiheilla rakensi Comon tuomiokirkon pääosan. Sellaisia vanhoja, maineikkaita niiniähän meillä on, kuten te, herra kirkkoherra, tiedätte, useita vähäisellä paikkakunnallamme.»
Sindaco oli avannut lasioven, puhuessaan saattanut pastorin pengermälle ja hiukan kohotetulla kädellään osoitti siellä hänelle putouksen suppilomaisella, jyrkällä lähdealueella sijaitsevaa, luonnonkivistä muurattua, kuutiomaista rakennusta, jollaisia sen seudun talonpoikien asunnot ovat. Mutta tämä hyvin korkealla, paljon kaikkien muiden yläpuolella väikkyvä asunto ei eronnut muista ainoastaan yksinäisen, näennäisesti luoksepääsemättömän asemansa, vaan myöskin pienuutensa ja kurjan ulkonäkönsä vuoksi.
»Kas tuolla, minne sormellani osoitan, tämä Scarabota asuu», ilmoitti sindaco.