Eräänä iltana maaliskuun alussa soitettiin pappilaan ovikelloa hyvin rajusti, ja kun taloudenhoitajatar meni avaamaan ja valaisi lyhdyllään huonoa säätä, seisoi ovella hieman villiintynyt mies, joka halusi puhutella kirkkoherraa. Suljettuaan ensin portin jälleen palvalijatarvanhus lähti nuoren isäntänsä luokse ilmoittamaan myöhäistä vierasta ihan silminnähtävästi levottomana. Mutta Francesco oli ottanut velvollisuudekseen muun muassa sen, ettei hän torjunut luotansa ketään, joka tarvitsi hänen apuaan, olipa avuntarvitsija kuka tahansa, ja virkkoi vain lyhyesti, kohottaen katsettaan jonkun kirkko-isän kirjoituksista: »Mene, Petronilla, tuo hänet sisälle!»
Pian senjälkeen seisoi kirkkoherran pöydän edessä noin nelikymmenvuotias mies, jonka ulkoasu oli samanlainen kuin seudun rahvaan, mutta paljon huolimattomampi, niin, kokonaan laiminlyöty. Mies oli avojaloin. Repaleisia, sateesta likomärkiä housuja piti hihna kiinni vyötäisillä. Paidan napit olivat auki. Ruskea, karvainen rinta jatkui pörröiseksi kurkuksi ja mustan, tuuhean parran ja tukan ympäröimiksi kasvoiksi, joista kiilui kaksi tummahehkuista silmää.
Kangaspaloista kyhätyn, sateen liottaman nuttunsa mies oli paimenten tapaan kiinnittänyt vasemmalle olalleen, samalla kun hän ruskeissa, kovissa kourissaan kiihtyneesti pyöritteli useiden vuosien tuulten ja tuiskujen haalistamaa, kokoon rypistettyä, pientä huopahattua. Pitkän ryhmysauvansa hän oli jättänyt oven ulkopuolelle.
Kun häneltä kysyttiin, mitä hän halusi, purki mies hurjistunein ilmein suustansa käsittämättömän ryöpyn karkeita ääniä ja sanoja, jotka tosin kuuluivat sen seudun murteeseen, mutta kuitenkin sen sellaiseen muunnokseen, joka Soanassa syntyneestä taloudenhoitajattarestakin kuulosti vieraalta kieleltä.
Nuori pappi, joka pöydällä palavan, pienen lamppunsa viereltä oli silmäillyt vierastaan tarkkaavaisesti, koetti turhaan päästä selville miehen asiasta. Hyvin kärsivällisesti hän vihdoin sai lukuisilla kysymyksillä selville sen verran, että vieras oli seitsemän lapsen isä ja olisi mielellään tahtonut tuoda niistä muutamia nuoren papin kouluun. Francesco kysyi: »Mistä olette?» Ja kuultuaan hätäisen vastauksen: »Olen Soanasta», hän hämmästyi ja lausahti: »Se ei ole mahdollista! Tunnen jokaisen paikkakuntalaisen, mutta teitä ja perhettänne en tunne.»
Paimen, talonpoika tai mikä hän lienee ollut, esitti nyt asuinpaikastaan lukuisilla eleillä säestetyn, intomielisen kuvauksen, josta Francesco ei kuitenkaan viisastunut. Hän arveli vain: »Jos te olette soanalainen ja lapsenne ovat saavuttaneet lainmukaisen iän, olisi heidät ilman tätäkin pitänyt jo aikoja sitten tuoda kouluuni. Ja olisihan minun pitänyt nähdä teidät tai vaimonne tai lapsenne jumalanpalveluksien aikana kirkossa, messussa tai ripillä.»
Tällöin mies revähdytti silmänsä levälleen ja puristi huulensa vastakkain. Vastauksen sijasta hän puhalsi henkeä ikäänkuin hätääntyneestä ja ahdistuneesta rinnasta.
»No niin, kirjoitan siis nimenne muistiin. Mielestäni teitte kauniisti, kun itse tulitte tänne ja ryhdyitte toimenpiteisiin, jotta lapsenne eivät jäisi tietämättömiksi ja mahdollisesti jumalattomiksi.» Nuoren kirkonmiehen lausuttua nämä sanat ryysyläinen alkoi röhistä kummalliseen, melkein eläimelliseen tapaan, niin että se vapisutti hänen ruskeata, jäntevää, melkeinpä atleettimaista ruumistaan. — »No niin», Francesco toisti hämmästyneenä, »merkitsen nimenne muistiin ja otan asiasta selkoa». Hän näki, kuinka tuntemattoman punertuneista silmännurkista vierähti kyynel toisensa jälkeen ruokkoamattomille kasvoille.
»Hyvä on, hyvä on», sanoi Francesco, joka ei osannut selittää vieraansa kiihtymystä ja oli sen johdosta pikemminkin levoton kuin liikuttunut — »hyvä on, hyvä, asiaanne tutkitaan. Mainitkaa vain nimenne, hyvä mies, ja lähettäkää lapsenne huomenna varhain luokseni!» Puhuteltu pysyi senjälkeen vaiti ja katsoi Francescoon pitkään kasvoillaan neuvottomuuden ja tuskastumisen ilme. Pastori kysyi vielä kerran: »Mika on nimenne? Sanokaa se!»
Hengenmiehen huomiota oli alusta alkaen kiinnittänyt se, että hänen vieraansa liikkeistä kuvastui jotakin arkailevaa ja samalla vainottua. Kun hänen nyt piti ilmaista nimensä ja ulkoa kiviseltä käytävältä samassa kuului Petronillan askelia, hän vavahti, ja yleensä hän näytti yhtä pelokkaalta kuin tavallisesti vain mielenvikaiset ja rikolliset. Hän näytti vainotulta. Hän näytti poliisien käsistä paenneelta mieheltä.