Vuoristopaimenen kertomus.
Lugano-järven yläpuolella erään jyrkänteen partaalla on monien muiden joukossa pieni vuoristokylä, johon järven rannalta päästään jyrkkää, mutkittelevaa vuoristopolkua myöten noin tunnissa. Tällä paikkakunnalla samoin kuin ympäristön useimmilla italialaisseuduilla talot ovat sekavia, harmaita kivi- ja soraraunioita, ja niiden julkisivut ovat rotkomaiseen laaksoon päin, jonka muodostavat niiden alueen niityt ja pengermät ja toisella puolen korkealle kohoavan vuorijättiläisen Monte Generoson valtava jyrkänne.
Tähän laaksoon, juuri siellä, missä se tosiaankin päättyy ahtaaksi rotkoksi, purkautuu hyvinkin sadan metrin korkeudesta vesiputous, jonka voimakkuus vaihtelee päivän- ja vuodenaikojen sekä kulloinkin vallitsevien ilmavirtojen mukaan ja jonka kohina on paikan alituisena soittona.
Tähän seurakuntaan oli kauan aikaa sitten määrätty noin viisikolmattavuotias pappi, jonka nimi oli Francesco Vela. Hän oli syntynyt Ligornettossa, siis Tessinissä, ja saattoi kerskua olevansa sen siellä asuvan suvun jäsen, johon yhtyneen Italian maineikkain, myös siellä syntynyt ja lopulta siellä kuollutkin kuvanveistäjä kuului.
Tämä nuori pappi oli viettänyt nuoruutensa sukulaistensa luona Milanossa ja opiskeluaikansa Sveitsin ja Italian pappisseminaareissa. Äidiltään, joka oli jaloa sukua, hän oli perinyt vakavamielisen luonteenlaatunsa, joka jo aikaisin saattoi hänet ilman epäilyjä uskonnolliseen kutsumukseen.
Francesco, joka käytti silmälaseja, kunnostautui oppilaskumppaniensa enemmistöön verrattuna, osoittautuen esimerkillisen ahkeraksi, elämäntavoiltaan ankaraksi ja hurskaaksi. Jopa hänen äitinsäkin täytyi hänelle säälien huomauttaa, että koska hänestä tulisi pappi eikä munkki, hänen toki sopi suoda itselleen hieman elämäniloa ja ettei hän oikeastaan ollut velvollinen noudattamaan tiukimpia luostarisääntöjä. Mutta niin pian kuin hänet oli vihitty papiksi, oli hänen ainoa toivomuksensa löytää mahdollisimman syrjäinen seurakunta siellä eräänlaisena erakkona sydämensä pohjasta pyhittäytyäkseen vielä entistä suuremmassa määrin palvelemaan Jumalaa, hänen Poikaansa ja tämän pyhää Äitiä.
Kun hän sitten oli saapunut vähäiseen Soanaan ja sijoittunut kirkkoon liittyvään pappilaan, huomasivat vuoristolaiset pian, että hän oli kokonaan toista maata kuin edeltäjänsä. Jo ulkonaisesti, sillä tuo toinen oli ollut vankkatekoinen, härkämäinen talonpoika, joka oli pitänyt paikkakunnan somat vaimot ja neidot itselleen kuuliaisina tyyten toisenlaisilla keinoilla kuin kirkollisilla sovituksilla ja rangaistuksilla. Francesco sitävastoin oli kalpea ja hento. Hänen silmänsä olivat syvällä. Hänen huono-ihoisilla poskipäillään helottivat kuumeiset täplät. Lisäksi olivat silmälasit, jotka yksinkertaisten ihmisten silmissä vieläkin ovat opettajanankaruuden ja oppineisuuden tunnusmerkki. Neljässä tai kuudessa viikossa hän oli omalla tavallaan saanut paikkakunnan aluksi hiukan vastaan hangoitelleet vaimot ja tyttäret valtaansa, jopa vielä suuremmassa määrin kuin edeltäjänsä.
Heti kun Francesco astui kirkon vieressä olevan pappilan pienestä portista kadulle, kertyi useimmiten jo silloin hänen ympärilleen lapsia ja vaimoja, jotka todella kunnioittavasti suutelivat hänen kättänsä.
Ja päivän mittaan kirkon pieni soittokello kutsui hänet rippituoliin niin useita kertoja, että hänen äskettäin palvelukseen otettu, lähes seitsenkymmenvuotias taloudenhoitajattarensa viehättyi sitä kummastelemaan; hän ei ollut aavistanutkaan, kuinka paljon enkeleitä muutoin jokseenkin turmeltuneessa Soanassa oli piillyt. Lyhyesti sanoen, nuoren pastori Francesco Velan maine levisi myös sangen laajalle ympäristöön, ja häntä alettiin varsin pian pitää pyhimyksenä.
Kaiken tämän ei Francesco sallinut vaikuttaa itseensä eikä missään nimessä antautunut hellimään mitään muita ajatuksia kuin velvollisuuksiensa tyydyttävää noudattamista. Hän toimitti messunsa, suoritti aina laimentumattoman innokkaasti kaikki jumalanpalveluksen kirkolliset tehtävät ja — pieni kouluhuone oli pappilassa — huolehti lisäksi maallisen kouluopetuksen tehtävistä.