Usein »kerettiläinen» soitti huilua, ja vieras kuuli sen yksinkertaiset sävelsarjat jo lähestyessään. Sellaisessa tilanteessa keskustelu luonnollisesti kääntyi musiikkiin, ja paimen kehitteli kummallisia mielipiteitä. Ollessaan laumansa keskellä Ludovico ei milloinkaan puhunut mistään muusta kuin eläimistään ja niiden tavoista, paimenammatista ja sen tehtävistä. Varsin usein hän innostui puhumaan eläinten psykologiasta ja paimenten elintavoista, kosketellen ammoin sitten menneitä aikoja ja paljastaen harvinaisen laajat opilliset tietonsa. Hän puhui, kuinka Apollo hoiti karjalaumoja Laomedonin ja Admetoksen palveluksessa, oli renki ja paimen. »Haluaisinpa tietää, millaisella soittimella hän silloin soitteli laumoilleen.» Ja hän lopetti ikäänkuin olisi haastellut jostakin todellisesta: »Jumaliste, olisinpa mielelläni häntä kuunnellut.» Juuri sellaisina tuokioina tämä pörröinen erakko ehkä saattoi herättää sellaisen vaikutelman, ettei hänen ymmärryksensä ollut ihan täydellinen. Toisaalta tämä ajatus tuntui eräällä tavoin oikeutetulta, kun hän todisti, kuinka monin tavoin soitolla voidaan karjalaumaan vaikuttaa ja sitä ohjata. Toisilla sävelillä hän ajoi eläimet liikkeelle, toisilla sai ne rauhoittumaan. Sävelillä hän kutsui ne kaukaa luoksensa, sävelillä hän pani ne hajaantumaan tai hänen kintereilleen sulloutuneina tulemaan hänen jäljessään.
Sattui sellaisiakin käyntejä, joiden aikana ei puhuttu juuri ollenkaan. Kerran, kun kesäkuisen iltapäivän painostava helle oli kohonnut aina Generoson laitumille saakka, oli Ludovico lepäävien, märehtivien laumojensa keskellä itsekin pitkällään autuaallisen raukeuden tilassa. Hän vain katsahti tulijaan ja viittauksella kehotti myös häntä ojentautumaan pitkäkseen ruohikkoon. Sitten kun se oli tapahtunut ja molemmat olivat levänneet tuokion äänettöminä, hän alkoi kohta verkkaisesti puhella seuraavaan tapaan:
»Tehän tiedätte, että Eros on Kronosta vanhempi ja myös mahtavampi. — Tunnetteko tämän ympärillämme vallitsevan äänettömän hehkun? Eros! — Kuuletteko heinäsirkan soiton? Eros!» — Samassa silmänräpäyksessä vilahti hiljaisen polun poikki kaksi sisiliskoa, toinen toistaan ajaen. Hän toisti: »Eros! Eros!» — Ja ikäänkuin hänen komennuksestaan nousi kaksi vankkaa pukkia, alkaen ahdistaa toisiaan kiemuraisilla sarvillaan. Hän salli niiden kamppailla, vaikka ottelu kävikin yhä tulisemmaksi. Puskemisen kolaukset kävivät yhä äänekkäämmiksi ja tiheämmiksi. Ja taaskin hän virkkoi: »Eros! Eros»!
Ja nyt tunkeutui vieraan korviin ensi kerran sanoja, joita hän kuunteli ihan erityisesti, koska ne loivat tai ainakin tuntuivat luovan jonkin verran valoa siihen kysymykseen, minkä tähden Ludovicoa rahvaan keskuudessa nimitettiin »kerettiläiseksi». »Mieluummin», hän sanoi, »palvon elävää pukkia tai elävää härkää kuin hirsipuussa riippuvaa vainajaa. Minun aikakauteni ei tee niin. Minä vihaan, minä halveksin tätä aikaa. Jupiter Ammon kuvattiin oinaansarvisena. Fanilla on pukinjalat, Bacchuksella häränsarvet. Tarkoitan roomalaisten Bacchus Tauriformista eli Tauricornista. Mithra, auringon jumala, on kuvattu häräksi. Kaikki kansat ovat kunnioittaneet härkää, pukkia, oinasta ja vuodattaneet uhreissaan niiden pyhää verta. Siihen minä sanon: oikein! — Sillä synnyttävä voima on korkein voima, synnyttävä voima on luova voima, synnyttäminen ja luominen ovat sama asia. Totta kyllä, tämän voiman palvonta ei ole ollenkaan samaa kuin munkkien ja nunnien kylmä lörpötys. Uneksin kerran Lakshmista, Vishnun vaimosta, joka tuli ihmiseksi Sita-nimisenä. Papit kuolivat hänen syleilyihinsä. Olen ohimennen oppinut tuntemaan jonkin verran kaikenlaisia mysteerejä, mustan, vihreässä ruohossa tapahtuvan siitoksen, helmiemonvärisen hekuman, ihastuksien ja huumausten mysteerejä, keltaisten maissinjyvien, kaikkien hedelmien, kaikkien tulvien, yleensä kaikkien värien salaisuuksia. Olisin saattanut mylviä tuskan hulluudessa nähdessäni säälimättömän, kaikkivaltiaan Sitan. Luulin kuolevani himosta.»
Tämän avomielisen purkauksen aikana tuntui näiden rivien kirjoittajasta siltä kuin hän olisi ollut kuuntelemassa vasten tahtoaan. Hän nousi pystyyn ja lausui muutamia sanoja, joiden piti tehdä uskottavaksi, ettei hän ollut kuullut toisen yksinpuhelua, vaan että hänen ajatuksiaan olivat askarruttaneet muut asiat. Senjälkeen hän tahtoi sanoa jäähyväiset. Ludovico ei sitä sallinut. Ja niinpä sitten vuoripengermällä alkoi jälleen kestitys, joka tällä kertaa kuitenkin sukeutui merkitykselliseksi ja unohtumattomaksi.
Vieras opastettiin jo heti alussa asuntoon, jo aikaisemmin kuvatun kuutiomaisen rykelmän sisälle. Se oli nelikulmainen ja siisti; siellä oli kamiina, ja se muistutti oppineen yksinkertaista työhuonetta. Esillä oli mustetta, kynä, paperia ja vähäinen kokoelma kirjoja, etupäässä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain teoksia. »Minkä tähden minun pitäisi salata teiltä sitä», alkoi paimen, »että olen hyvästä suvusta, että nuoruuteni oli harhaan johdettu ja että olen saanut opillista sivistystä? Luonnollisesti haluaisitte tietää, miten olen muuttunut luonnottomasta ihmisestä luonnolliseksi, vangista vapaaksi, tuhoon sortuneesta ja nyreästä onnelliseksi ja tyytyväiseksi? Ja sen, miksi olen sulkeutunut pois yhteiskunnasta ja kristikunnasta?» Hän nauroi ääneen. »Kenties vielä kerran kirjoitan kääntymyksen! historian.» Vieras, jonka jännitys oli kohonnut korkeimmilleen, huomasi äkkiä jälleen joutuneensa kauas päämäärästään. Hänelle saattoi siihen nähden olla vain vähän apua siitä isännän lopuksi lausumasta selityksestä, että hänen uudistumisensa syy oli luonnollisten symbolien palvominen.
Kallion varjostamalla pengermällä, altaan vierellä, jonka reunoilta solisi vettä, suloisessa viileydessä oli nautittu runsaampi ateria kuin ensi kerralla: savustettua kinkkua, juustoa ja vehnäleipää, viikunoita, tuoreita mispeleitä ja viiniä. Oli tarinoitu monenlaisista asioista, ei remuisesti, vaan hiljaisen hilpeästi. Vihdoin korjattiin ruuat kiviseltä pöydältä. Mutta sitten tuli hetki, jonka tämän kirjoittaja muistaa kuin äsken tapahtuneen.
Hoitamattomine, pitkine hiuksineen ja partoineen sekä vuota pukunaan tämä pronssinväriseksi paahtunut paimen teki, kuten tiedetään, villiintyneen vaikutuksen. Häntä on verrattu Donatellon Johannekseen. Itse asiassa hänen ja tuon Johanneksen kasvoissa olikin piirteiden hienouteen nähden paljon samanlaista. Ludovico oli oikeastaan lähempää katsottuna kaunis, jos vain saattoi sivuuttaa silmälasien rumentavan vaikutuksen. Mutta niistä taas sai hänen koko olemuksensa hieman koomillisen piirteen lisäksi arvoituksellisesti poikkeavan ja kiehtovan tunnun. Sillä hetkellä, josta nyt on puhe, tapahtui koko ihmisessä muutos. Jos hänen ruumiinsa pronssimaisuus oli ilmennyt myöskin eräänlaisena piirteiden jäykkyytenä, niin se väistyi sikäli, että hänen kasvonsa muuttuivat eloisiksi ja nuorentuivat. Hän hymyili, ja hänen hymyssään oli, voisi sanoa, poikamaisen häveliäisyyden vivahdus. »Sitä, mitä nyt teille esitän», sanoi hän, »en ole ehdottanut vielä ainoallekaan muulle ihmiselle. Mistä äkkiä sain tällaisen rohkeuden, sitä en oikeastaan tiedä itsekään. Vanhasta, menneiltä ajoilta periytyvästä tottumuksesta lueskelen vielä silloin tällöin ja käyttelenpä myös mustetta ja kynää. Niinpä olen talvisaikaan joutohetkinäni kirjoittanut muistiin koruttoman tarinan tapahtumasta, joka kuuluu sattuneen täällä Soanassa ja sen ympärillä kauan ennen minun aikaani. Teistä se tuntuu äärimmäisen yksinkertaiselta, mutta minua se kiehtoi monista syistä, joihin en nyt tahdo kajota. Vastatkaahan lyhyesti ja avoimesti: suostutteko vielä kerran lähtemään seurassani majaani ja oletteko taipuvainen tuhlaamaan hiukan aikaanne tähän tarinaan, joka minullekin on jo hyödyttömästi maksanut useita tunteja? En haluaisi neuvoa teitä sitä tekemään, vaan päinvastoin. Muuten, jos käskette, otan jo nyt käsikirjoitusliuskani ja heitän ne tuonne kuiluun.»
Niin ei tietenkään käynyt. Hän otti viiniastian, meni vieraineen sisälle, ja he istuutuivat vastakkain. Vuoristopaimen oli levittänyt munkkimaisella käsialalla paksulle, hienoimmasta vuohennahasta valmistetuille liuskoille kirjoitetun käsikirjoituksen. Ikäänkuin itseään rohkaistakseen hän joi vielä kerran vieraan terveydeksi, ennenkuin hän työntyi irti rannasta solahtaakseen kertomuksen virtaan, ja aloitti sitten leppoisalla äänellä.
* * * * *