Kun näiden sivujen julkaisija vielä oli nuori ikävuosiltaan ja hänellä oli onni tiheämmin viettää ihania viikkoja kauniissa Soanassa, hän luonnollisesti joutui tuontuosta kiipeämään Generoso-vuorelle ja eräänä päivänä kohtaamaan myös niin sanotun »Soanan kerettiläisen». Eikä hän unohtanut miehen näkyä. Ja hänen saatuaan miehestä kaikenlaisia ristiriitaisia tietoja kypsyi hänessä päätös tavata hänet uudelleen, jopa yksinkertaisesti käydä häntä katsomassa.
Kirjoittajan tätä aikomusta vahvisti muuan Sveitsin saksalainen, Soanan lääkäri, joka vakuutti, että omituinen erakko ei pannut pahakseen sivistyneiden ihmisten käyntejä luonansa. Lääkäri itsekin oli kerran pistäytynyt häntä tapaamassa. »Oikeastaan minun pitäisi olla hänelle äkeissäni», virkkoi hän, »koska se miekkonen tuhertelee minun ammattialallani. Mutta hän asuu kovin korkealla vuoristossa, niin kovin kaukana ja häneltä, Jumalan kiitos, käyvät vain ne harvat salaa kysymässä neuvoa, jotka eivät arkaile ottaessaan vaikkapa paholaisen parantajakseen.» Tohtori jatkoi: »Teidän täytyy tietää, että kansan keskuudessa uskotaan hänen lupautuneen paholaiselle. Eivätkä hengellisen säädyn miehet koeta tätä luuloa hälventää, koska se on heistä lähtöisin. Alkuaan, väitetään, tämä mies joutui pahojen taikojen valtaan, niin että hänestä itsestään on muka tullut paatunut heittiö ja paholaismainen taikojentekijä. Minä puolestani en ole havainnut hänellä pukinsorkkia enkä sarvia.»
Kirjoittaja muistaa vielä tarkoin käyntinsä tämän merkillisen ihmisen luona. Ensimmäinen tapaaminen oli erikoislaatuinen. Poikkeukselliset olosuhteet antoivat sille sattuman luonteen. Vieras nimittäin havaitsi eräässä polun jyrkässä kohdassa edessään avuttomana seisovan emävuohen, joka juuri oli synnyttänyt karitsan, samalla kun toinen karitsa oli tulossa. Yksin jäänyt emo, joka hädässään silmäili pelottomasti, ikäänkuin olisi odottanut häntä avukseen, ja valtavan jylhän kalliomaiseman keskellä sattuneen synnytyksen yleinen, syvän salaperäinen tuntu tekivät häneen hyvin voimakkaan vaikutuksen. Mutta hän joudutti askeliaan, sillä hän päätteli tämän eläimen varmaankin kuuluvan omituisen paimenen laumaan ja halusi huutaa viimeksi mainitun avuksi. Hän kohtasi erakon vuohiensa ja nautojensa keskellä, kertoi hänelle näkemästään ja opasti hänet synnyttävän vuohen luokse, jonka takana ruohikolla jo lepäsi toinenkin karitsa märkänä ja verisenä.
Varmoin ottein kuin lääkäri, sääliväisen lempeästi kuin laupias samarialainen isäntä nyt hoiteli eläintänsä. Odotettuaan määrätyn ajan hän otti äsken syntyneet karitsat kainaloihinsa ja lähti verkkaan kulkien asunnolleen ja raskaita utareitaan melkein maata pitkin laahaava emä seurasi mukana. Vierasta hän kiitti mitä ystävällisimmin ja myöskin vastustelua kuuntelematta pyysi hänet mukaansa.
Erakko oli pystyttänyt useita rakennuksia hänelle kuuluvalle alppirinteelle. Eräs niistä muistutti ulkonäöltään karkeasti kyhättyä kivikasaa. Sen sisällä oli kuivia ja lämpimiä navettoja. Sinne vietiin vuohiemo ja kilit, kun taas vieras saatettiin ylempänä sijaitsevalle, valkeaksi sivellylle, kuutiomaiselle röykkiölle, joka oli viiniköynnösten peittämällä pengermällä Generoson seinämän varassa. Oven läheisyydessä pursusi vuoresta käsivarren paksuinen vesisuihku, joka täytti vedellä valtavan, kalliosta hakatun kivialtaan. Tämän altaan vieressä sulki raudoitettu ovi tien vuorenonkaloon, joka, kuten pian kävi ilmi, oli kellariholvi.
Tältä paikalta, joka laaksosta katsottuna näytti väikkyvän luoksepääsemättömän korkealla, oli ihana näköala, josta tämän kirjoittaja ei kuitenkaan halua puhua. Mutta ensi kerran siitä nauttiessaan hän aluksi hämmästyi sanattomaksi ja puhkesi senjälkeen äänekkäästi huudahtelemaan ihastuksesta joutuen sitten jälleen sanattoman ihmettelyn valtaan. Hänen isäntänsä taas, joka juuri sillä hetkellä palasi ulko-ilmaan käytyään noutamassa jotakin asunnosta, näytti nyt äkkiä alkaneen liikkua hiljaisemmin. Tämä asianlaita, kuten isäntänsä koko hiljainen, rauhallinen käyttäytyminen yleensä, ei jäänyt vieraalta havaitsematta. Se merkitsi hänelle kehotusta säästellä sanojaan, kysellä niukasti. Hän piti jo nyt tästä eriskummaisesta vuoristopaimenesta liiaksi antautuakseen siihen vaaraan, että vieraannuttaisi hänet itsestään pelkästään näyttämällä olevansa utelias tai tungettelevainen.
Vielä nytkin näkee silloinen vieras penkereellä olevan, penkkien ympäröimän pyöreän kivipöydän. Hän näkee sen ja kaikki »Soanan kerettiläisen» sille levittämät herkut: mitä ihastuttavimman stracchino di leccon, oivallisen italialaisen vehnäleivän, salamimakkarat, oliivit, viikunat ja mispelit sekä lisäksi hänen äsken luolasta noutamansa ruukun täynnä punaviiniä. Pöytään istuuduttaessa katsoi vuohennahkaan pukeutunut, pitkähiuksinen, parrakas isäntä sydämellisesti vieraansa silmiin tartuttuaan sitä ennen hänen oikeaan käteensä ikäänkuin osoittaakseen mieltyneensä häneen.
Kukapa tietää, mitä kaikkea tämän ensimmäisen kestityksen aikana puheltiin. Vain muutamia seikkoja jäi muistiin. Vuoripaimen toivoi, että häntä nimitettäisiin Ludovicoksi. Hän kertoi kaikenlaista Argentiinasta. Kun kerran Angelus-kellojen soitto kaikui alhaalta laaksosta, hän lausui huomautuksen tästä »alituiseen ärsyttävästä hälystä». Kerran hänen huuliltaan luiskahti Senecan nimi. Hiukan kosketeltiin myös Sveitsin politiikkaa. Lopuksi erakko halusi tietää kaikenlaista Saksasta, koska se oli vieraan kotimaa. Kun vieraan aikaisemmin tekemänsä päätöksen mukaan oli aika sanoa jäähyväiset, virkkoi isäntä: »Olette aina tervetullut luokseni.»
Vaikkakin näiden sivujen kirjoittaja olisi, sitä hän ei halua salata, kovin mielellään toivonut kuulevansa tämän ihmisen elämäntarinan, mitä hän ei tahdokaan salata, hän myös varoi uusilla käynneillään millään tavoin paljastamasta tuntevansa mielenkiintoa sitä kohtaan. Hänen satunnaisesti keskustellessaan Soanassa sikäläisten asukkaiden kanssa hänelle oli kerrottu muutamia ulkonaisia tosiseikkoja, joiden piti olla syynä siihen, että Ludovicoa nimitettiin »Soanan kerettiläiseksi»; hänestä sitävastoin oli paljon tärkeämpää saada selville, missä mielessä tämä nimitys oli oikeutettu ja mistä omituisista sisäisistä kohtaloista, mistä erikoisesta filosofiasta Ludovicon elämänmuoto juonti juurensa. Hän pidättyi kuitenkin kyselemästä ja onkin saanut siitä runsaan palkkion.
Hän kohtasi Ludovicon useimmiten yksin, joko laumansa eläinten parissa tai majansa luona. Joitakin kertoja hän tapasi erakon lypsämässä Robinsonin tapaan omin käsin vuohiaan. Tai hän pani uuhen imemään vastaan hangoittelevaa emoa. Silloin hän näytti täysin antautuneen vuoristopaimenen ammattiin: hän riemuitsi vuohesta, joka laahasi pullottavia utareitaan maata pitkin, ja pukista, milloin se oli tulistunut ja innoissaan. Eräästä hän sanoi: »Eikö se näytä samanlaiselta kuin itse paholainen? Katsokaahan sen silmiä! Mikä voima, mikä kiukun, vimman ja ilkeyden säihky! Ja samalla mikä pyhä tuli!» Mutta tämän kirjoittajasta tuntui siltä kuin puhujan silmissä olisi tuikkinut samanlainen hornanliekki, jota hän oli nimittänyt »pyhäksi tuleksi». Hänen hymynsä sai jäykän ja tuiman piirteen, hän näytti valkeat, uhkeat hampaansa ja joutui samalla eräänlaiseen unohduksen tilaan, kun hän tarkasteli jotakin demonista matadoriaan ammattimiehen silmällä hyödyllisen työnsä lomassa.