Puhe vallankumouksellisen komitean sinetistä on sittenkin totuudenmukainen… Sinetti kuuluu olevan punainen ja siinä on reunakirjoitus "Vallankumouksellinen Komitea".
Siis sittenkin!… Sittenkin!… Niin mielellään tahtoisi pitää sitä kiihoittuneen mielikuvituksen luomana hourekuvana!…
"Vallankumouksellinen Komitea". Ovatko ne todella vain kiihoittuneita ylioppilaita, jotka ilveilevät langettamalla omasta puolestaan kuolemantuomioita ja leikkimällä jonkinlaista puolueetonta maallista oikeutta taivaallisen rinnalla?… Mitä kirjoitetaankaan? Ilveilevät?… Totisesti se on täyttä totta, veristä totuutta. Nyt ei enää voi päästä jonkinlaisen kaamean uhan tunteesta. Ja miksi… kaiken nimessä?…
En vielä lähetä tätä kirjettä. Odotan vielä päivän, ennenkuin päätän sen… Minusta tuntuu, kuin joka silmänräpäys saattaisi tapahtua jotakin. Se on tietenkin hermostumista…
Nyt juuri minua kutsutaan. Keisarinna!…
Aleksandra Feodorovna ei vielä tiedä mitään. Mutta hän aavistaa jotakin, siltä minusta näyttää. Tämän naisen onnettomuus on hänen herkkätuntoinen hermostonsa, jolla hän ikäänkuin kuuntelee ulospäin Tsarskoje Selon hiljaisuudesta.
Luimme taas kerran isä Joannin teoksia. En olekaan pitkään aikaan lukenut keisarinnalle… Mutta kirjan kulumisesta voi huomata, ettei se paljoa ollut ehtinyt olla poissa Aleksandra Feodorovnan käsistä. Hän kertoi minulle laskevansa sen aina yöksi vuoteensa viereen pienelle pöydälle, voidakseen unettomina hetkinään sitä selailla ja saada sielulleen virkistystä.
Hänen yönsä ovat siis unettomia. Sen voi nähdäkin hänen valvoneesta ilmeestään, koko hänen olemuksessaan ilmenevästä väsyneisyydestä, jota ennen pidin yksinomaan hänen raskaudentilastaan johtuneena.
Lukemisen ohella koskettelimme uskonnollisia kysymyksiä… Aleksandra
Feodorovna valitti, että niin harvat ihmiset osoittavat pyrkimystä
tulla uskonnollisessa merkityksessä todella hyviksi.
"He tavoittelevat itsekkäitä päämääriä ja harjoittavat kiihoitusta",
sanoi hän valittaen.