Anna anteeksi, rakas!…
Aleksandra Feodorovna on puhunut omalletunnolleni. Epäsuorasti… Pyhän miehen sanoilla. Mainitsematta mitään nimeä, tekemättä mitään vihjauksia.
Ja kuitenkin tunnen olevani häpeissäni ja onneton. Tämä nainen on puhdas ja sanoo itseään syntiseksi.
Mitä olen siis minä? Mitä olen minä?
Olen itkenyt koko yön, rakkaani… Sinun arvoitukselliset silmäsi
katsoivat minuun pimeästä ja pelottivat minua.
Olen ehkä uneksinut… Tahi kenties se olikin tuo jumalallinen, joka
puhui minulle keisarinnan suun kautta.
Minä rakastan Sinua… Mutta minä en seurannut sinua vapaaehtoisesti. Sinussa oli jotakin ylivoimaista, demoonista, joka pakotti minut alistumaan tahtoosi. Pakottaa vieläkin. En voi muuta… Anna minulle anteeksi, rakkaani! Anna anteeksi…!
Seurasin keisarinnaa suuren kappelin jumalanpalvelukseen. Hän oli surullinen ja rasittunut, rukoili mutisevin huulin. Aika ajoin hän oli niin mietteisiinsä vajonnut, että unohti ympäristönsä. Häneltä putosi nenäliina; kreivitär Mengden, joka kumartui ja nosti sen maasta, sai odottaa jumalanpalveluksen loppuun, antaakseen sen keisarinnalle.
Aleksandra Feodorovna kiitti hajamielisesti hymyillen ja painoi nenäliinan huulilleen ikäänkuin se olisi ollut pyhänjäännös, — siinä määrin hän oli syventynyt toisenlaisiin ajatuksiin. Tuntuu siltä, kuin paikan pyhyydellä olisi eräänlainen lumoava voima hänen hermoihinsa.
Matkasta Moskovaan ei vielä kuulu mitään…