Kuukausi kuukaudelta kehys kävi ahtaammaksi.
Kaksi keskusta, joihin kaikki keskittyi: lapset — ja kirkko.
Kaikki muut asiat olivat sivuseikkoja, rasittava köynnös, joka oli kitkettävä pois, koska se johti ajatukset pois siitä Yhdestä, Korkeimmasta…
Tehdä omassa itsessään työtä, tulla hyväksi!
Politiikan jyskytykset, jotka kolkuttivat linnan seinille, häipyivät häneltä kuulumattomiin.
Keisari oli vieraantunut puhumasta politiikasta perheensä keskuudessa. Hänen pakottava päänsä kaipasi rauhaa, tunsi väsyneensä Besobrasovin teräväjärkiseen politiikkaan, Vladimir Aleksandrovitshin liukkaaseen, salaista uhkaa kätkevään silkoisuuteen.
Hän kaipasi kevyttä keskustelua, Aleksandra Feodorovnan lempeätä, sulosointuista ääntä, suuriruhtinatarten naurua, joka kirkkaana ja räiskyvänä kajahteli vanhoissa huoneissa. — Vapaana poliittisista huolista hän yhä vain etsi kansansa parasta sisäisestä yhteiskuntapolitiikasta, työväenvakuutuksen luomisesta ja räikeimpien yhteiskunnallisten epäkohtien poistamisesta. —
Yhä vielä hän astui Sergei Juljevitshin jälkiä eikä voinut olla näkemättä vaikutuksia hyödyllisestä yhteistyöstä tuon paljon soimatun miehen kanssa. Kaiken lisäksi täytyi uuden rahaministeriön taistella yhä suurempia vaikeuksia vastaan, ja Pleske ilmoitti rautatiejaoston ja koulutoimiosaston erottamisen rahaministeriön yhteydestä olevan aivan lähimpinä aikoina odotettavissa. Ministeripula ja Witten takaisinkutsuminen näytti välttämättömältä. —
Aleksandra Feodorovnakin oli oppinut antamaan arvoa Sergei Juljevitshin työkyvylle. Hän luotti Witteen pitämättä hänestä, ja oli hetkiä, joina hän tunsi alkavansa katua, että tuolloin oli niin jyrkästi torjunut hänen esityksensä, ja olisi suhtautunut suopeasti uuteen lähestymiseen Witten taholta.
Hän tunsi hämärästi, että politiikan langat olivat luisuneet hänen käsistään, että suurivaikutuksisia, ratkaisevia suunnitelmia punoutui keisaria ympäröivien henkilöiden aivoissa ja että keisari työntyi toimivan henkilön asemasta yhä syrjemmälle, toimettomaksi katselijaksi.