Talo oli Sergei Juljevitshille tuttu. Ikkuna niinikään. Se oli Rolanovin, jumalanetsijän, asunto, jonne kerääntyi jumaluusopillisen korkeakoulun professoreita, synoodin virkamiehiä, pappeja, munkkeja ja — anarkisteja, koettaakseen rauhallisten keskustelujen teitä rakentaa siltaa vanhan ja uuden Venäjän välisen kuilun yli. Vakavia miehiä, jotka pyrkivät pyhää päämäärää kohti…
"Pakana" Sergei Juljevitsh oli pysähtynyt talon ulko-ovelle. Hän oli ottanut hatun päästään ja tunsi tuulen tuivertavan harvennutta tukkaansa.
Venäläinen kirkko oli alkanut laskeutua maalliseen seuraan, sivistyksen ja maallikkojen pariin. Pyrki sovitteluihin…
Tiesikö se sitä, että se oli oivaltanut uuden ajan vaarat ja tahtoi katsoa niitä suoraan silmiin?
Pääministerin lujasti yhteenpuristetuilla huulilla karehti halveksiva hymy.
Yhteisymmärrys oikeauskoisten ja anarkistien välillä? — Unohtivatko anarkistit, että oikeauskoisuus merkitsi yksinvaltaa? Ettei Pobjedonostsev milloinkaan kohottaisi kättään nykyistä hallitusjärjestelmää vastaan, niin suuresti kuin hän kiivailikin tämän järjestelmän heikkoa edustajaa vastaan?
Sergei Juljevitsh seisoi avopäin ja tuijotti rauhalliseen valojuovaan.
Sovittamaton ristiriita vallitsi Venäjän uuden uskonnon, joka katkaisi oikeauskoisuuden kahleet, ja tsaarivallan periaatteiden välillä. Sanan uskomisen sijaan se asetti ilmeen, perinnäisten kaavojen sijaan pyhän elämyksen.
Mutta tässä elämyksessä, joka tuli Jumalalta ihmisille, ei ollut enää mitään sijaa tsaarin persoonalle. — Yksinäinen mies tunsi vilunväreitä. Hänen mieleensä tuli merkillinen ajatusyhtymä…
Keisarinna!… Eikö se ollut Aleksandra Feodorovnan sielunelämän ristiriita, että hänen uskonnollisuutensa kulki omia teitään? Kasvatti kukkia, joiden täytyi jäykistyä hovin jäisessä ilmapiirissä? Että hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat kyllin itsenäisiä voidakseen odottaa ihmettä?