Pari päivää aikaisemmin oli sisäministeri toimittanut hänen luettavakseen ruhtinas Trubetskoin kirjeen, jossa tämä otti vastatakseen kunnallishallitusten keisarille lähettämästä kirjelmästä. Siinä puhuttiin anarkiasta ja kumouksesta, ja eräät sanontatavat tuntuivat melkein varoituksilta, joille Port Arthurin joutuminen vihollisille antoi merkillisesti uhkaavan taustan. —
Keisari meni tapaamaan Aleksandra Feodorovnaa.
Tämä oli juuri tullut kappelista ja kohta rientänyt perintöruhtinaan makuusuojaan.
Lapsen syntymällä ei ollut keisarinnan mielentilaan sitä vaikutusta kuin oli toivottu. Lyhyttä riemunpuuskaa oli seurannut kylmä harkinta.
Valtaistuimen perijä oli kyllä saatu, mutta valtakunta horjui. Olikohan
Sarovin pyhä Serafin kyllin voimakas ohjaamaan kansojen kohtaloita?
Ääneti ja suruisena istui keisarinna pikku Aleksein vuoteen ääressä.
Tulisiko tuosta se väkevä, jota valtakunta tarvitsi? Se mahtava, josta
Elisabet oli puhunut?
Hän hytisteli ja silmäili punaisiin liekkeihin, jotka nuoleksivat tulisijan marmoria. Äidit eivät kykene lapsiaan suojelemaan. He voivat vain rukoilla — rukoilla — —
Silloin astui keisari huoneeseen. Hänen ryhdistään arvasi keisarinna hänen olevan väsyksissä ja tarvitsevan lohdutusta ja hymyä. Ja Aleksandra Feodorovna pakottikin itsensä menemään iloisen näköisenä häntä vastaan.
Keisari heittäytyi raskaasti nojatuoliin istumaan.