Keisarinna vapisi.
Nyt, kun poliittiset päivänkysymykset olivat työntyneet syrjemmäksi, oli hänellä elämässään vain tämä ainoa.
Keisari oli muuttunut vieraaksi ja omituiseksi. Hänen terveytensä oli heikontunut. Myönnytykset, joihin hän oli ollut pakotettu, vaivasivat hänen yksinvaltaista tuntoaan. Oliko hän hoitanut saamaansa perintöä huonosti? Oliko hän vapaaehtoisesti ja tarpeettomasti vähentänyt Jumalan hänelle suomia oikeuksia?
Hän kysyi Aleksandra Feodorovnalta. Vaivasi tätä kysymyksillään. Puhui munkillisesta kieltäytymisestä, munkillisesta eristäytymisestä. Onneton se, jonka täytyi tuo kaikki kestää, voidakseen täyttää Jumalan tahdon…
Aleksandra Feodorovna oli haaveillut keisarin taakan keventämisestä. Olisi tahtonut nähdä kreivi Witten pääministerinä englantilaiseen tapaan kantavan työtaakan ja edesvastuun. Hänen oli täytynyt myöntää, että hallitsijan luonne muodostui Pietarin hovissa erilaiseksi kuin Thames-joen varrella.
Nikolai muuttui väärämieliseksi ja julmuriksi. Kamarillan keinotekoisesti ylläpitämänä viha Witteä kohtaan heikensi hänen politiikkaansa ja myrkytti hänen luonnettaan kiihkomielisellä epäluulolla.
Hermostuneisuus teki hänet horjuvaksi ja lapselliseksi. Nöyryytyksentunne Witten saavuttaman menestyksen johdosta kalvoi hänen mieltään. Eikö kukaan muu kyennyt puolustamaan yksinvaltiaan istuinta kuin tuo entinen lounaisradan virkamies?
Matkasuunnitelmia tehtiin ja hyljättiin. Keisarillinen pursi "Poljarnaja Svezda" ja muutamat sitä seuraavat sotalaivat höyrysivät kaiken aikaa lähtövalmiina.
Keisari koetti saada Aleksandra Feodorovnaa lähtemään Darmstadtiin.
Talviusvat Pietarissa, jossa keisarillinen hovi oli oleskellut viimeisen manifestin julkaisemisesta lähtien, olivat hyvänä syynä äkilliseen matkaan.