Helpotuksen hengähdys vavahdutti hänen ruumistaan kuin linnun värähtelevä siivenisku…
* * * * *
Myöhään, Rasputinin lähdettyä, keisari tuli tapaamaan Aleksandra Feodorovnaa, mutta tämä oli nukkuvinaan, rukoiltuaan ja itkettyään pää pieluksiin painettuna ja peläten saavansa vielä kerran kuulla tuon nimen. Mutta kun keisari varovasti kääntyi takaisin, aikoen poistua, nousi keisarinna istumaan ja kutsui häntä nimeltä.
Keisari tuli heti takaisin. Yhdessäolot siperialaisen kanssa synnyttivät hänessä puhumisen tarvetta, halun tarkastella salaperäisiä yliaistillisia voimia jokapäiväisyyden silmälasien lävitse.
Häntä huolestutti myös Aleksein vointi. Eikö ollut omituista, että poika oli kadottanut entisen hilpeän mielensä ja hiiviskeli kalpeana ja posket kuopalle painuneina ympärinsä kuin haamu?
"Kenties aavistus siitä taakasta, joka kerran on painava hänen hartioitaan", sanoi keisarinna.
Hän oli sanovinaan sen leikillisesti…
Keisarin suupielet vavahtivat surullisesti, ja hän pyyhkäisi kädellään hiuksiaan.
"Tohtori Botkinkaan ei voi selittää tuon vaivan omituista luonnetta. Hän puhuu perinnöllisyydestä. Mutta sittenkin… eikö sen äkillinen ilmaantuminen anna aihetta päänpudistuksille?"
Nyt kuitenkin keisarinna ensimäisenä lausui karttamansa nimen.