Näitä epäilijöitä oli vähän. Heidän äänensä hukkui joukkojen riemuhuutoon, joka oli yhtä määrätön kuin tuhansien hurmio Hodynkan kentällä…
Mutta Nikolai Aleksandrovitsh oli jo hallituskautensa ensimmäisinä kuukausina oppinut varovaiseksi ja viisaasti punnitsemaan sanojaan.
Hän uskoi tehtäväänsä, mutta tahtoi toteuttaa suunnitelmansa hitaasti, pikkuannoksittain. Hitaammin kenties, kuin aluksi oli ajatellut.
Tämä kansa… eikö se ollut kuin lapsikansaa?…
Hän oli kuullut monia mielipiteitä ja askarteli nyt oman, vakiintuneen ja järkyttämättömän mielipiteen muodostamisessa.
Vaikea tehtävä? Pakottava arpi hänen päälaessaan haittasi ajattelemista. Hän rakasti pyhääsavua ja pappi Joannin yksitoikkoista ääntä, joka balsamina viihdytti uupuneita hermoja. Vaipui mielellään salaperäiseen hämärään, ja hänen täytyi oikein pakottaa itsensä täyttämään ulkomaailman asettamia vaatimuksia kuin raskasta velvollisuutta. Hallitsijan ensimmäistä velvollisuutta…
Nikolai Aleksandrovitsh otti tämän velvollisuuden vakavalta kannalta. Hän ei tahtonut pettää kansan toiveita, ei tahtonut, kuten isänsä, suojella itseään omilta alamaisiltaan sotilasmuureilla.
Hymyilköön vain Maria Feodorovna hänen maailmaa onnellistuttaville aatteilleen…
Hän hymyili niille tosiaankin. Tunnettu, ilmaiseva väreily suupielissään hän tarkasteli valtakunnan ylimpiä virkamiehiä, tähysteli ilmeitä ja tutkiskeli lyhyin, hiuksenhienoin kääntein ympäristönsä mielipiteitä.
Pobjedonostsev sai käskyn saapua keisarinnan puheille hänen yksityishuoneisiinsa.