Sykkivin sydämin hän odotti etuhuoneessa.
Hiljainen, kuuma päivä. Aurinko kuumotti puiston kellahtavassa lehvikössä, välkkyi kultanauhoina lammikon tummalla pinnalla, ja laiskasti lipuvien joutsenten lumipuvut hohtivat hämymäisen kuulakkaassa loisteessa.
Kesäisinä tuoksuivat ruohot vanhojen puiden alla, ja kuitenkin hiiviskeli jo ensi syksyn väsynyt surumielisyys hopeisissa kukkaspensaissa.
Alakuloisen suloista. Kuin kotona…
Aleksandra Feodorovna hymyili. Viereisestä huoneesta kuului lääkärien hillittyä puhetta. Leikkausaseiden kilahtelua. Askelia…
Hän oli pannut kätensä ristiin.
Kuului pidäteltyä puheenmuminaa. Professorin kasvot näyttäytyivät ovessa. Päättynyt!…
Pavlov kumarsi, ilmoitti leikkauksen päättyneen onnellisesti.
Hänen kasvonsa olivat vakavat ja rauhalliset, äänensä hillitty. Hänessä oli jotakin, joka muistutti Witteä. Aleksandra Feodorovna tunsi ihmeellisesti rauhoittuneensa.
Parooni Freedericks johdatti hänet keisarin suojiin.