Hänen mieleensä muistui tuo yö, jolloin Hodynkan kentältä tulviva verivirta miltei huuhteli keisarillisen valtaistuimen askelmia. Nuo silmät, jotka vakavin, tummin katsein seurasivat vaunuja kruunauskulkueessa.
"Kuninkaallisia eläimiä, jotka elävät kultaisissa häkeissä…"
Kuka oli nuo sanat lausunut? Elisabet Feodorovna?… Hän itsekö…?
Varmaankin Elisabet…
Miksi häkissä, ristikkojen takana? täytyi hänen ajatella. Eikö palatsisalaliitto ollut avannut Nikolain silmiä?
Yksinäisenä seisoi hänen valtaistuimensa naamioitujen, imartelevien, liehakoivien vihollisten keskellä. Yksinäisenä hän itsekin… Vain yksi oli, joka pysyi hänen puolellaan.
Aleksandra Feodorovna hymyili katkerasti.
Olivatko he kahden kyllin voimakkaat taistelemaan kokonaista maailmaa vastaan? Olisiko epäviisasta hankkia liittolaisia, joita voimakkaammat ja viekkaammat itsevaltiaat olivat voineet vähäksyä?
Keisari sanoi kansaansa kypsymättömäksi, lapsikansaksi, jota täytyi kasvattaa, jotta se voisi ymmärtää keisarillisen lahjan koko armon.
Pobjedonostsev pani vastaan, laiminlöi järjestelmällisesti miljoonien kasvatuksen, jottei valtiollinen valistus pääsisi luomaan valoaan avarille venäläisille tasangoille, missä kuivaan korsikkoon putoava kipinä olisi voinut sytyttää hävittävän palon.