Andreuccio meni siis peloissaan arkkuun, ja sinne kömpiessään ajatteli hän itsekseen: Nuo pakoittavat minut menemään tänne pettääkseen minut; jos näet annan heille kaikki ja koetan sitten päästä takaisin arkusta, niin menevät he matkaansa ja minulle ei jää mitään. Ja siksi hän päätti ottaa osansa jo etukäteen; ja koska hän muisti kalliin sormuksen, josta oli kuullut heidän puhuvan, niin veti hän sen alas päästyään arkkipiispan sormesta ja pisti povellensa. Ja sitten antoi hän heille piispansauvan ja hiipan ja kintaat, ja riisuen ruumiin paitaan saakka ojensi kaikki heille, ja sanoi, ettei ole enää mitään.
Toiset vakuuttivat, että siellä pitäisi olla se sormus, ja käskivät hänen hakemaan joka paikasta; mutta Andreuccio vastasi, että hän ei sitä löydä, ja antoi heidän odottaa jonkun aikaa, ollen sitä hakevinaan. Mutta he olivat yhtä viekkaita kuin hänkin, ja sanoivat, että etsiköön vaan vielä hyvästi, ja kun sopiva hetki tuli, niin he tempasivat pois pönkän, joka piti kantta ylhäällä, ja pakenivat sieltä, jättäen hänet suljettuun arkkuun.
Mille mielelle Andreuccio tuli, kun hän tämän huomasi, voi jokainen arvata. Hän koetti monta kertaa sekä päällänsä että hartioillaan kohottaa pois kantta, mutta turhaan hän ponnisteli. Siksi hän, tuskan vallassa ja pyörtyneenä, kaatui arkkipiispan ruumiin päälle, ja kuka silloin olisi hänet nähnyt, olisi vaivoin eroittanut, kumpi heistä oli kuolleempi, arkkipiispa vai hän. Mutta kun hän sitten tuli tajuihinsa, alkoi hän ääneensä itkeä, sillä hän näki selvästi, että häntä kohtaisi täällä jompikumpi seuraavista kahdesta lopusta: joko täytyisi hänen kuolla arkussa nälkään ja kuolleen ruumiin matojen löyhkään, ellei kukaan tulisi avaamaan; tai jos joku tulisi ja löytäisi hänet sieltä, niin hänet hirtettäisiin varkaana.
Mutta kun hän oli sellaisissa ajatuksissa ja sangen suruissaan, niin kuuli hän ihmisjoukon kävelevän kirkossa ja puhelevan keskenään, ja ne tulivat, mikäli hän huomasi, tekemään samaa, jonka hän toveriensa kanssa jo oli tehnyt. Ja siksi hänen pelkonsa kasvoi suuresti. Mutta kun tulijat olivat avanneet arkun ja pönkittäneet kannen, joutuivat he riitaan siitä, kenen on mentävä sisään, ja kukaan ei tahtonut sitä tehdä. Silloin sanoi, pitkän kinastelun jälkeen, eräs pappi: Mitä te pelkäätte? Luuletteko, että hän teidät syö? Kuolleet eivät syö ihmisiä, minä menen sisään itse, minä.
Ja sen sanottuansa hän asettui rinnoin arkun reunalle, käänsi päänsä ulospäin ja pisti jalat arkun sisään, laskeutuaksensa sinne. Kun Andreuccio tämän näki, nousi hän ylös, tarttui papin toiseen jalkaan, ja alkoi muka vetää häntä alas. Mutta tuskin pappi sen tunsi, niin hän huusi kohti kurkkua ja heittäytyi kiireesti arkusta pois. Tästä peljästyivät kaikki muutkin niin, että jättivät arkun auki ja alkoivat juosta pakoon, aivan kuin heitä olisi ajanut satatuhatta paholaista.
Tämän seikan nähtyään Andreuccio kiipesi, iloisempana kuin olisi voinut toivoakaan, arkusta pois ja lähti kirkosta samaa tietä, jota oli tullutkin. Ja päivän lähetessä kulki hän onnen kaupalla edelleen tuo sormus sormessa ja saapui meren rantaan, josta hän sattui sitten löytämään takaisin majataloonsa. Siellä tapasi hän toverinsa ja isännän, jotka olivat koko yön olleet huolissaan hänen kohtalostaan. Ja kun Andreuccio oli kertonut näille, mitä hänelle oli tapahtunut, oli heistä isännän neuvon mukaan parasta, että hän nyt poistuu Napolista. Sen hän tekikin heti ja palasi Perugiaan, tuoden sormuksen rahoillaan, joilla oli lähtenyt ostamaan hevosia.
KAHDEKSAS KERTOMUS.
Antwerpenin kreivi menee väärin syytettynä maanpakoon ja jättää kaksi lastansa eri paikkoihin Englantiin. Kun hän tulee sinne tuntemattomana takaisin, näkee hän ne hyvissä oloissa. Hän astuu ratsupalvelijana Ranskan kuninkaan sotaväkeen ja hänet huomataan viattomaksi ja asetetaan entiseen arvoonsa.
Kun Rooman keisarikunta oli siirtynyt Frankilaisilta Saksalaisille, syntyi noiden kahden kansan välillä ankara vihollisuus ja katkera ja pitkäaikainen sota, jonka vuoksi Ranskan kuningas ja hänen poikansa, sekä puolustaakseen omaa maataan että ahdistaakseen muiden maita, järjestivät suunnattoman sotajoukon niin valtakuntansa kuin ystävien ja omaistenkin kaikilla voimilla, käydäkseen vihollisten kimppuun. Mutta ennenkuin he siihen ryhtyivät, asettivat he, ettei kuningaskunta olisi jäänyt hallituksetta, Gualtierin, Antwerpenin kreivin, jonka he tiesivät jaloksi ja ymmärtäväksi mieheksi ja sangen uskolliseksi ystäväkseen ja palvelijakseen, sijaansa koko Ranskan kuningaskunnan hallitustoimiin ja ylimmäksi viranhoitajaksi; sillä vaikka hän oli suuri mestari sotataidossakin, näytti hän heistä kuitenkin olevan sopivampi hienoihin tehtäviin kuin noihin heidän rasituksiinsa. Ja tämän jälkeen he lähtivät matkalle.
Gualtieri alkoi siis älykkäästi ja huolellisesti hoitaa hänelle annettua virkaa ja neuvotteli aina kuningattaren ja hänen miniänsä kanssa; ja vaikka nämä oli jätetty hänen suojeltavikseen ja silmällä pidettävikseen, kunnioitti hän kuitenkin heitä valtiattarinaan ja esivaltanaan.