Aatelismies vastasi: En tiedä, missä lienen ollut. Ainakin te olette saanut siitä hyvin pian sanan.
Aivan totta, vastasi munkki, minä olen saanut siitä sanan. Arvaanpa, että luulit nyt, kun mies ei ole kotona, rouvan heti ottavan sinut syliinsä. Hihii, hyvä herra! Se on kunniallinen mies! On ruvennut yö-kulkijaksi, puutarhain avaajaksi, puun-kiipeejäksi. Luulitko yllätyksellä voittavasi tämän siveän naisen, koska yöllä kiipeät puita myöten hänen ikkunaansa? Ei ole mitään maailmassa, jota hän inhoaisi niinkuin sinua; ja kuitenkin sinä yrität. Toden totta, puhumattakaan siitä, että hän on itse sen monella tavalla sinulle osoittanut, mutta näinkö hyvin sinä olet minun nuhteistani parantunut! Ja sen minä sinulle sanon: hän on tähän saakka, ei rakkaudesta sinuun, vaan minun hartaitten pyyntöjeni tähden, ollut puhumatta siitä, mitä olet tehnyt. Mutta nyt hän ei enää aio vaieta: minä olen antanut hänelle luvan, että jos sinä olet häntä kohtaan vähänkin epämiellyttävä, niin hän saa tehdä sinulle mitä parhaaksi näkee. Mitä sinä sitten teet, jos hän sanoo tämän veljillensä?
Aatelismies, joka jo ymmärsi, mitä tarvitsi, rauhoitti nyt munkkia lujilla lupauksilla miten parhaiten voi, ja lähti sitten hänen luotaan.
Mutta kun seuraavan yön aamuhetki tuli, niin hän meni tuohon puutarhaan ja kiipesi puuta myöten ylös, ja kun hän näki ikkunan auki, astui kamariin ja riensi niin kiireesti kuin voi asettumaan kauniin lemmittynsä syliin. Tämä, joka oli suurella halulla häntä odottanut, otti hänet iloisesti vastaan ja sanoi: Suuret kiitokset herra munkille, joka neuvoi niin hyvin sinulle tien tänne. Ja sitten he iloitsivat toinen toisestansa ja puhelivat keskenään ja nauroivat makeasti hölmön munkin tuhmuudelle ja moitiskelivat keriä ja sukia ja karstoja ja huvittelivat yhdessä suuresti.
Senjälkeen järjestivät he asiansa niin, että he, tarvitsematta enää käydä herra munkin luona, kohtasivat toisiaan monina muinakin öinä yhtä suuressa ilossa.
Ja rukoilen Jumalaa, että hän pyhän laupeutensa tähden johtaisi minutkin ja kaikki kristityt, jotka sitä haluavat, mitä pikimmin sellaiseen iloon.
KAHDEKSAS KERTOMUS.
Ferondo haudataan, kun hän on syönyt erästä pulveria, kuolleena, ja apotti, joka huvittelee hänen vaimollaan, ottaa hänet haudasta, panee vankilaan ja uskottelee hänelle, että hän on kiirastulessa. Sitten hänet herätetään, ja hän elättää omanaan poikaa, joka hänen vaimollansa on apotin kanssa.
Toscanassa oli ja on vieläkin luostari, sellaisella paikalla, jossa niitä usein näemme ja jossa ihmiset eivät paljon käyneet. Ja siinä oli apottina munkki, joka oli kaikissa asioissa tavattoman pyhä, paitsi naispuuhissa, ja tätä hän osasi harjoittaa niin salaisesti, ettei juuri kukaan siitä tiennyt, ei edes aavistanut, koska häntä pidettiin ylen pyhänä ja rehellisenä joka asiassa. Nyt sattui, että apotin kanssa seurusteli paljon eräs tavattoman rikas talonpoika, jonka nimi oli Ferondo, mahdottoman kömpelö ja raaka mies, jonka seura ei miellyttänyt apottia muun kuin sen vuoksi, että hän saattoi silloin tällöin huvitella hänen tyhmyytensä kustannuksella. Ja silloin huomasi apotti, että Ferondolla oli vaimona erittäin kaunis nainen, johon hän rakastui niin palavasti, ettei ajatellut muuta yöllä eikä päivällä. Mutta hän kuuli, että vaikka Ferondo oli kaikessa muussa suhteessa tuhma ja yksinkertainen, niin tätä vaimoaan rakastamaan ja hyvin vartioimaan hän oli aivan älykäs, ja siksi apotti joutui melkein epätoivoon. Mutta koska hän oli hyvin ovela, sai hän kuitenkin Ferondon niin pitkälle, että tämä tuli vaimonsa seurassa jonkun kerran hiukan huvikseen luostarin puutarhaan. Ja siellä puheli hän heidän kanssaan iankaikkisen elämän autuudesta ja monien kuolleiden miesten ja naisten pyhistä töistä niin herättävästi, että vaimolle tuli halu ripittää itsensä apotilla, ja hän pyysi siihen lupaa Ferondolta ja sai. Kun nainen sitten tuli apotin luo, tämän suureksi mielihyväksi, itseään ripittämään ja asettui hänen jalkainsa juureen istumaan, alkoi hän, ennenkuin tuli muuta sanoneeksi: Messere, jos Jumala olisi antanut minulle oikean miehen tai ei olisi antanut minulle miestä ollenkaan, niin ehkä olisi minun ollut helppo päästä teidän opetuksellanne sille tielle, joka, kuten olette puhunut, vie meitä iankaikkiseen elämään. Mutta kun ajattelen, millainen Ferondo on, ja hänen tuhmuuttaan, niin voinpa sanoa itseäni leskeksi ja kuitenkin olen naimisissa, koska en hänen eläessään voi saada toista miestä. Sillä hän on, senkin hullu, aivan syyttä niin mahdottoman mustasukkainen minusta, etten senvuoksi voi elää hänen kanssaan muuta kuin vavistuksessa ja onnettomuudessa. Ja sentähden minä, ennenkuin ryhdyn muuhun rippiin, pyydän teitä niin nöyrästi kuin voin, että suvaitsisitte antaa minulle tässä suhteessa jonkin neuvon, sillä jos ei siitä lähdetä antamaan syytä minulle oikeaan elämään, niin vähän minua hyödyttävät ripit tai muut hyvät.
Tämä puhe kosketti sangen miellyttävästi apotin sydäntä, ja hänestä näytti siltä, kuin olisi onni nyt raivannut tien hänen suurimmalle halulleen, ja hän sanoi: Tyttäreni, minä uskon, että niin kauniille ja herttaiselle naiselle, kuin te olette, on suureksi suruksi, että hänellä on miehenä tuhmuri, mutta paljon suuremmaksi suruksi luulen olevan, jos hän on mustasukkainen. Ja koska teillä on kummankin laatuinen, niin helposti uskon, että se, mitä puhuitte ahdistuksestanne, on totta. Mutta tässä en, lyhyesti sanoen, näe muuta neuvoa enkä keinoa kuin yhden ainoan, joka on se, että Ferondon on parannuttava tuosta mustasukkaisuudesta. Lääkkeen, joka hänet parantaa, minä osaan aivan hyvin tehdä, jos teillä vaan on mieltä pitää se salassa, mitä teille nyt puhun.