Aatelismies oli kovin iloissaan sekä siitä, että arveli nyt saaneensa varman tiedon rouvan rakkaudesta, että kauniista lahjoista, ja hän meni heti munkin luota lähdettyään sellaiselle kohdalle, josta hän saattoi varovaisesti näyttää rouvalle, että oli saanut nuo molemmat esineet. Silloin rouva oli sangen tyytyväinen, ja vielä tyytyväisempi, koska hänen suunnitelmansa näytti edistyvän yhä paremmin.
Ja kun hän ei enää odottanut mitään muuta kuin että hänen puolisonsa lähtisi jonnekin, voidakseen täyttää työnsä, niin tapahtuikin, että miehen täytyi lyhyt aika tämän jälkeen jostakin syystä matkustaa Genovaan saakka. Ja tuskin mies aamulla nousi ratsaille ja lähti pois, niin rouva meni pyhän munkin luokse ja vaikeroitsi katkerasti ja sanoi itkien hänelle: Isä, nyt minä en voi muuta kuin sanoa teille, että minä en jaksa enää sitä kärsiä. Mutta koska minä tuonnottain lupasin teille, etten tee mitään, ennenkuin olen aikeistani ilmoittanut teille, niin tulin puolustamaan itseäni. Ja että uskoisitte, että minulla on syytä itkeä ja valittaa, niin tahdon sanoa teille, minkä tuo ystävänne, tai paremminkin ilmeinen paholainen, teki minulle tänä aamuna vähän ennen aamukellojen soittoa. En tiedä, mikä onneton sattuma lie saattanut hänen tietoonsa, että mieheni matkusti eilisaamuna varhain Genovaan, mutta tänä aamuna, sillä hetkellä kuin teille sanoin, hän tuli minun puutarhaani ja kiipesi erästä puuta myöten kamarini ikkunan kohdalle, joka on puutarhaan päin. Ja hän oli jo avannut ikkunan ja aikoi astua kamariini, kun minä heräsin ja nousin nopeasti vuoteesta, ja aloin huutaa, ja olisin huutanut, ellei hän, joka ei vielä ollut sisällä, olisi rukoillut minulta Jumalan ja teidän tähden armoa ja sanonut minulle, kuka hän oli. Kun minä sen kuulin, vaikenin minä, teidän hyvyytenne tähden, ja juoksin niin alasti kuin olin syntyessäni lyömään ikkunan kiinni hänen nenänsä edessä. Ja hän meni kai lemmolle, luullakseni, sillä en häntä sen perästä nähnyt. Onko tämä nyt enää kaunista ja siedettävää, sen näette itse; minä puolestani en aio enää sitä suvaita, olenpa jo teidän tähtenne liiaksikin sitä kärsinyt.
Kun munkki tämän kuuli, vihastui hän niin, ettei vertaa maailmassa, eikä tiennyt, mitä sanoa, kysyi vaan häneltä monta kertaa, oliko hän ihan varmaan tuntenut, ettei se ollut joku muu.
Siihen rouva vastasi: Taivaan Jumala, ettäkö minä en eroittaisi häntä muista. Sanon teille, että se oli juuri hän, ja jos hän sen kieltää, niin älkää häntä uskoko.
Silloin sanoi munkki: Tyttäreni, tähän ei ole muuta sanomista kuin että se oli liian julkea ja sangen paha teko, ja sinä teit aivan niinkuin piti, kun annoit hänelle sellaisen kyydin kuin annoit. Mutta kuitenkin rukoilen sinua, koska nyt Jumala varjeli sinua tästä häpeästä, että niinkuin olet jo kahdesti noudattanut neuvoani, tekisit sen vielä tämänkin kerran, nimittäin, ettet valita asiasta omaisillesi, vaan luotat minuun, niin minä koetan, enkö voi hillitä tuota irtipäässyttä perkelettä, jota minä luulin oikeaksi pyhimykseksi! Ja jos saan sen aikaan, että hän luopuu tuosta hurjasta himosta, niin on hyvä. Mutta jollen sitä voi tehdä, niin annan jo nyt sinulle siunaukseni ohella luvan, että saat sitten tehdä, minkä mielestäsi oikeimmaksi havaitset.
No hyvä, sanoi nainen, tällä kerralla en vielä tahdo pahoittaa mieltänne enkä olla tottelematon. Mutta tehkääkin niin, että hän karttaa minua vasta kiusaamasta, sillä sen sanon, että en palaa enää luoksenne tästä syystä.
Ja sanomatta sanaakaan lisää rouva lähti, muka hyvin vihoissaan, munkin luota.
Tuskin hän oli ehtinyt kirkosta, niin tuli aatelismies sinne, ja munkki kutsui hänet luokseen ja, vietyään hänet syrjään, haukkui häntä pahimmilla herjauksilla, mitä kellekään koskaan lie sanottu, nimittäen häntä valhettelijaksi, valapatoksi ja petturiksi.
Aatelismies, joka oli kokenut jo kaksi kertaa, mitä munkin sättimiset tarkoittivat, kuunteli tarkkaavasti ja koetti saada hämärillä vastauksilla hänet puhumaan, ja sanoi ensin: Mistä soima, herraseni? Olenko minä naulinnut Kristuksen ristiin!
Munkki vastasi hänelle: Kas, sitä hävytöntä! Kuulesta, mitä hän sanoo! Puhuu, niinkuin siitä olisi kulunut vuosi tai kaksi, ja hän olisi ajan pituuden tähden typerät työnsä ja hävyttömyytensä unohtanut. Onko haihtunut jo tästä aamusta tähän hetkeen mielestäsi, että loukkasit erästä ihmistä? Missä olit tänä aamuna vähän ennen päivän valkenemista?