Mutta onni, joka oli niin suopeasti antanut Cimonen vallata naisen, ei ollut nytkään vakaa, vaan muutti yhtäkkiä rakastuneen nuorukaisen rajattoman ilon murheeksi ja katkeriksi kyyneleiksi.
Ei ollut kulunut vielä neljää tuntia siitä, jolloin Cimone erosi rodolaisista, kun sen yön tullessa, jota Cimone odotti ihanampana kaikista ennen kokemistaan, nousi myöskin hirmuinen ja myrskyinen ilma, joka täytti taivaan pilvillä ja meren raivoisilla tuulilla, niin ettei yksikään enää tiennyt, mitä tehdä tai kunne mennä, eikä laivalla kukaan voinut pysyä pystyssä täyttämässä velvollisuuksiaan.
Kuinka tuskissaan Cimone tästä oli, ei tarvitse kysyä. Hänestä tuntui, kuin olisivat jumalat suoneet hänen toteuttaa halunsa ainoastaan sen vuoksi, että kuolema olisi hänelle nyt sitä raskaampi, kun hän taas ennen olisi siitä sangen vähän välittänyt.
Hänen kumppaninsa olivat samoin tuskissaan, mutta eniten kaikista Efigenia, joka itki ja pelkäsi jokaista aallon jysähdystä. Ja itkiessään hän syytteli katkerasti Cimonen rakkautta ja sadatti hänen huimuuttaan, väittäen, ettei tämä hirveä ilma ollut noussut minkään muun vuoksi kuin siksi, etteivät jumalat sallineet miehen, joka vastoin heidän neuvoaan koetti ottaa itselleen vaimoa, nauttia tuon uhkapäisen halunsa hedelmistä, vaan että Cimone, nähtyään ensin Efigenian kuolevan, oli itsekin surkeasti hukkuva.
Näin ja vieläkin haikeammin valitellen ja tietämättä, mitä tehdä, ajausivat merenkulkijat, kun myrsky joka hetki yhä yltyi, Rodon saaren lähistölle. Ja kun he eivät nähneet tai älynneet, mihin he menivät, niin eivät he myöskään tunteneet, että maa oli Rodos, vaan ponnistivat henkensä pelastukseksi viimeisetkin voimansa päästäkseen, jos mahdollista, maihin.
Onni olikin heille suotuisa ja johdatti heidät pieneen meren lahteen. Mutta siihen olivat tuokiota ennen heitä saapuneet laivallaan myöskin ne rodolaiset, jotka Cimone oli vapauteen päästänyt. Nämäkään eivät huomanneet laskeneensa ankkuria Rodon luokse, ennenkuin aamurusko syttyi ja taivas hiukan kirkastui, jolloin he näkivät, että olivat noin jousenkantaman päässä laivasta, josta olivat eilen eronneet.
Siitä kauhistui Cimone sanomattomasti, ja peljäten sitä, joka sitten hänelle tulikin, hän komensi, että oli kaikin mokomin koetettava päästä täältä pois, ajelkoon onni sitten kunne tahansa, sillä pahemmassa paikassa kuin tämä eivät he missään olisi.
Sieltä koetettiinkin suurilla voiman ponnistuksilla päästä pois, mutta turhaan. Kova tuuli nousi vastaan, niin etteivät he voineet päästä ulapalle pienestä lahdesta, vaan ajausivat päinvastoin, tahtoivat tai ei, yhä enemmän maihin. Ja kun he sinne saapuivat, tunsivat heidät laivastaan maihin astuneet rodolaiset merimiehet. Joku heistä juoksi silloin heti läheiseen kylään, jonne ylhäiset rodolaiset nuorukaiset jo ennen olivat lähteneet, ja kertoi, että Cimone ja Efigenia olivat sattumalta tulleet laivallaan samaan paikkaan kuin hekin.
Tämän kuullessaan ihastuivat rodolaiset ylimykset suuresti, kokosivat paljon miehiä kylästä ja kiiruhtivat rannalle. Cimone, joka oli jo väkineen noussut maalle, oli päättänyt paeta johonkin läheiseen metsään, mutta nyt otettiin hänet kaikkien kumppaniensa ja Efigenian kanssa vangiksi ja vietiin kylään. Ja sieltä kuljetettiin Cimone, kun Lisimaco (joka oli sinä vuonna rodolaisten ylimpänä järjestyksen pitäjänä) oli saapunut suuri asejoukko mukana paikalle, kaikkine tovereineen vankeuteen, niinkuin Pasimunda, saatuaan näistä tapahtumista jo tiedon, oli Rodon senaatilta valitellen anonut.
Tällä tavalla menetti onneton ja rakastunut Cimone Efigeniansa, jonka vasta äsken oli saavuttanut, hyötymättä hänestä mitään muuta kuin parisen suudelmaa. Efigenian ottivat monet rodolaiset ylimysnaiset hoitoonsa ja toinnuttelivat häntä sekä äskeisen vangitsemisen peljästyksestä että myrskyisen meren tuottamista vaivoista. Ja heidän luokseen hän jäi aina sovittuun hääpäiväänsä saakka.