Kaupungissamme, jossa on aina ollut yltä kyllin merkillisiä eläjiä ja tyhmiä olennoita, eli, eikä siitä kauan vielä olekaan, maalari nimeltä Calandrino, yksinkertainen ja tavoiltaan lystikäs mies, joka vietti suurimman osan aikaansa kahden muun maalarin seurassa, joista toisen nimi oli Bruno ja toisen Buffalmacco. Nämä olivat sangen iloisia miehiä, mutta sangen älykkäitä ja nokkelia, ja he seurustelivat Calandrinon kanssa senvuoksi, että voivat usein huvitella suuresti hänen tuhmuutensa kustannuksella.
Samoin oli Firenzessä siihen aikaan eräs tavattoman miellyttävä nuorukainen, älykäs ja kekseliäs kaikessa, mihin hän ryhtyi, nimeltä Maso del Saggio. Tämä kuuli puhuttavan minkä mitäkin Calandrinon yksinkertaisuudesta ja hän päätti hullutella hänen älynsä kustannuksella, tekemällä hänelle jonkin pilan ja uskottelemalla hänelle jotakin merkillistä asiaa. Sattumalta huomasi hän eräänä päivänä Calandrinon S. Giovannin kirkossa ja näki hänen tarkkaavasti katselevan pyhimysarkun maalauksia ja leikkauksia, joka arkku on mainitun kirkon alttarilla ja oli siihen lyhyt aika sitten asetettu. Ja silloin ajatteli hän, että nyt hän oli saanut hetken ja tilaisuuden toteuttaakseen aikeensa. Hän ilmaisi niin ollen eräälle toverilleen, mitä hän aikoi tehdä, ja sitten he lähestyivät yhdessä sitä paikkaa, jossa Calandrino yksinään istuskeli, ja alkoivat ikäänkuin eivät olisi häntä huomanneet puhella keskenään, erilaisten kivien sala-voimista, joista asioista Maso del Saggio puheli niin varmasti kuin olisi hän ollut etevä ja mainio kivenhioja.
Näille puheille Calandrino kallisti korvaansa ja nousi jonkun ajan päästä ylös, kun näet huomasi, etteivät he puhuneet salaisuuksia, ja tuli heidän luokseen. Tämä oli Maso del Saggiosta suuresti mieleen, ja kun hän jatkoi kertomustaan, niin Calandrino kysyi, missä näitä niin voimallisia kiviä oli.
Maso vastasi, että niitä oli enimmäkseen Berlinzonessa, Basliskien maassa, eräällä seudulla nimeltä Himmerkki, jossa viiniköynnökset sidotaan makkaroilla, ja ankan saa kolikolla ja pojan kaupanpäälliseksi; ja siellä oli kokonainen vuori jauhetusta Parman juustosta, jonka päällä asui ihmisiä, jotka eivät tehneet muuta kuin makaronia ja lihakokkareita ja keittelivät ne salvokukon liemessä ja heittelevät sitten alas, ja kuka enimmän otti, se enimmän sai. Ja siellä lähellä juoksi joki, joka oli valkoviiniä, parasta, mitä milloinkaan on juotu, eikä siinä ollut pisaraakaan vettä.
Ohoo, sanoi Calandrino, se on hyvä maa. Mutta sanopas, mitä he tekevät salvokukoilla, joita he keittävät?
Maso vastasi: Basliskit syövät ne suuhunsa.
Silloin Calandrino sanoi: Oletko sinä koskaan siellä käynyt?
Maso vastasi: Kysytkö, olenko siellä käynyt? Olen käynyt yhtä monta kuin senkin seitsemänkymmentä kertaa!
Ja montako peninkulmaa sinne on? kysyi Calandrino silloin.
On sinne tuhatkunta, minkä riittää unta, vastasi Maso.