Silloin sanoi Calandrino: Niin ollen se on kauempana kuin Abruzzit.
Onpa kyllä, vastasi Maso, kukon askelen.
Kun Calandrino-tyhmyri näki Mason vakavin kasvoin ja nauramatta sanovan nämä sanat, niin hän uskoi niitä kuten ainoastaan selvintä totuutta voidaan uskoa. Ja koska hän piti niitä tosina, niin hän sanoi: Liian kaukana se on meikäläiselle. Mutta jos se olisi täällä lähempänä, niin sanonpa sinulle, että tulisin sinne kerran kanssasi, katsomaan, miten nuo makaronit luirivat alas ja saadakseni niitä mahallisen. Mutta sanopas, jos suvaitset olla niin hyvä, eikö täällä näillä seuduillakin ole yhtään niin voimallisia kiviä?
Siihen Maso vastasi: Onpa kyllä; kaksi lajia täällä on sangen voimallisia kiviä. Toinen laji on nuo Settignanon ja Montiscin louhoskivet, joiden voimalla, kun ne on valmistettu myllynkiviksi, tehdään jauhoja. Ja siksi sanotaankin niillä mailla, että Jumalalle kiitos jyvistä, Montiscille myllynkivistä. Mutta näitä kiviä on niin paljon, että niille annetaan meillä yhtä vähän arvoa kuin heillä smaragdeille, joita on siellä kokonaisia vuoria, suurempia kuin Monte Morello, ja ne paistavat keskellä yötä, että voi sun taivahan valkeus! Ja tiedä, että se, joka tekisi oikein kauniita myllynkiviä ja juottaisi niitä sormuksiin, ennenkuin niihin on kaivettu reikä, ja veisi sultaanille, saisi häneltä mitä vaan mielensä tekisi. Toinen laji on eräs kivi, jota me kivenhiojat sanomme heliotroopiksi, erittäin oivallinen kivi; sillä henkilöä, joka sitä kantaa, ei näe kukaan sillä aikaa, kun se hänellä on siellä, missä hän ei ole.
Silloin sanoi Calandrino: Ne ovat hyviä ominaisuuksia. Mutta missä tätä toista kiveä on?
Maso vastasi, että tuolta Mugnonen rannalta sitä usein on löydetty.
Calandrino kysyi: Minkä kokoinen se kivi on? Ja minkä värinen?
Maso vastasi: Sitä on eri kokoa, sillä toinen on suurempi, toinen pienempi. Mutta kaikki ne ovat väriltään pikimmittäin kuin mustia.
Calandrino painoi nämä seikat mieleensä, ja sanoi sitten, että hänellä oli muka muuta tekemistä, ja lähti Mason luota, päättäen itsekseen ryhtyä etsimään tätä kiveä. Mutta kuitenkin hän ajatteli, ettei hän tee sitä Brunon ja Buffalmaccon tietämättä, joita hän rakasti erikoisen suuresti.
Hän lähti siis hakemaan heitä, mennäkseen viipymättä ja ennenkuin muut heidän kanssaan etsimään kiveä, ja kulutti koko loppuosan sitä aamua heitä haeskellessaan. Viimein, kun kello oli jo yli kolmen, hän muisti, että he työskentelivät naistenluostarissa Faenzassa. Siksi hän jätti kaikki muut tehtävänsä ja meni, vaikka helle oli suurimmillaan, melkein juosten heidän luokseen, kutsutti heidät puheilleen ja sanoi heille: Kumppanit, jos tahdotte uskoa minua, niin me voidaan nyt tulla Firenzen rikkaimmiksi miehiksi, sillä minä olen kuullut luottamuksen arvoiselta ihmiseltä Mugnonessa olevan erään sellaisen kiven, ettei sitä, jolla se on mukana, näe kukaan. Ja siksi pitäisi meidän minun mielestäni mennä viivyttelemättä, ennenkuin kukaan muu sinne menee, sitä etsimään. Me löydämme sen varmaan, sillä minä tunnen sen. Ja kun olemme sen saaneet, niin mitä tarvitsee meidän muuta tehdä kuin panna se rahapussiin ja mennä rahanvaihettajain pöytäin luo, jotka, kuten tiedätte, ovat aina kuormatut florineilla ja grosseilla, ja ottaa niitä itsellemme niin paljon kuin tahdomme: kukaan ei meitä näe! Ja niin me voimme rikastua yhtäkkiä tarvitsematta kaiken päivää tuhria seiniä niinkuin etanat.