Kun Bruno ja Buffalmacco tämän kuulivat, alkoivat he itsekseen nauraa, katsoivat toinen toiseensa ja olivat suuresti hämmästyvinään ja kehuivat Calandrinon neuvoa. Mutta kysyipä Buffalmacco sitten, mikä tuon kiven nimi on.
Calandrinon mielestä oli nimi jo haihtunut, koska hän oli melkoisen tuhma, ja siksi hän vastasi: Mitä meillä on nimen kanssa tekemistä, kun vaan tiedämme sen ominaisuuden. Ja minun mielestäni meidän pitää vaan nyt mennä sitä etsimään kauempaa viivyttelemättä.
Hyvä, sanoi Bruno, millainen se sitten on?
Calandrino vastasi: Niitä on monenlaisia, mutta kaikki ne ovat melkein mustia. Ja siksi pitää meidän minun mielestäni koota kaikki mustat, mitä näemme, kunnes osumme saamaan sen oikean. Ja siksi, elkäämme hukatko aikaa, vaan menkäämme!
Siihen sanoi Bruno: Odotapas vähän. Ja kääntyen Buffalmaccon puoleen hän jatkoi: Minun mielestäni Calandrino on oikeassa. Mutta minusta ei tämä tunnu soveliaalta hetkeltä siihen työhön, sillä aurinko on korkealla ja paistaa suoraan Mugnonen notkoon ja on kuivannut kaikki kivet, niin että ne, mitä siellä on, näyttävät nyt valkeilta, kun ne taas aamulla ennenkuin aurinko on ne kuivannut näyttävät mustilta. Ja sitäpaitsi on tänään, joka on arkipäivä, Mugnonen notkossa monesta syystä paljon ihmisiä, jotka näkisivät meidät ja voisivat arvata, mitä me teemme siellä ja rupeaisivat ehkä tekemään hekin samaa. Ja kivi voisi joutua heidän käsiinsä, ja niin menisi meiltä kana munan tähden. Minun mielestäni, jos te suostuisitte, tämä on työ, joka olisi tehtävä aamulla, jolloin eroittaa paremmin mustat kivet valkeista kivistä, ja jonakin juhlapäivänä, jolloin siellä ei ole ketään meitä näkemässä.
Buffalmacco kiitti Brunon neuvoa, ja Calandrino taipui siihen, ja he päättivät, että he kaikki kolme kokoontuvat sunnuntai-aamuna etsimään sitä kiveä. Mutta Calandrino rukoili heitä kaikella muotoa, etteivät he saisi puhua tästä asiasta kellekään maailmassa, sillä se oli uskottu hänelle salaisuutena. Ja sen sanottuaan hän kertoi heille kaikki, mitä hän oli kuullut Himmerkin seudusta, ja vahvisti valalla, että se on totta.
Kun Calandrino lähti heidän luotaan, niin nämä sopivat keskenään, mitä heidän oli tässä asiassa tehtävä.
Calandrino odotti suurella halulla sunnuntai-aamua. Ja kun se oli tullut, niin hän nousi ylös päivän valjetessa, kutsui seuraansa toverinsa, ja he lähtivät San Gallon portista ulos, laskeutuivat Mugnonen notkoon ja alkoivat kulkea joen vartta alas, etsien kiveä.
Calandrino, joka oli halukkain, kulki ensimäisenä ja hyppäsi nopeasti milloin sinne ja milloin tänne, ja missä näki mustan kiven, heittäysi sinne, otti sen maasta ja pisti povelleen. Toverit astelivat perästä ja poimivat milloin yhden, milloin toisen.
Mutta Calandrino ei ollut pitkää matkaa kulkenut, niin hänellä jo oli povi täynnä kiviä, ja siksi hän nosti ylös mekkonsa helmat, joka ei ollut Hainaultin kuosia, ja teki niistä avaran säkin, kiinnittäen ne joka taholta vyönsä alle, ja täytti sen vähän ajan kuluttua. Ja samoin hän teki jonkun hetken päästä vaipastaankin pussin ja täytti sen kivillä.