Kun nyt Bruno ja Buffalmacco näkivät, että Calandrino oli kuormattu ja että ruoka-aika läheni, niin sanoi Bruno, tehdyn sopimuksen mukaan, Buffalmaccolle: Missä Calandrino on?
Buffalmacco, joka näki olevansa aivan lähellä Calandrinoa, kääntyi ympäri, katseli sinne ja tänne ja sanoi: En tiedä, mutta aivan äsken hän oli tässä meidän edessämme.
Bruno sanoi: Kyllä kai, aivan äsken! Mutta minusta on ihan varma, että hän on nyt kotonaan suuruksella ja on jättänyt meidät narreinaan tänne etsimään mustia kiviä Mugnonen rannalta.
Ah, miten oikein hän teki, sanoi silloin Buffalmacco, kun piti meitä pilkkanaan ja jätti meidät tänne, koska olimme niin hulluja, että uskoimme häntä. Kuules nyt, kuka muu olisi ollut niin hassu kuin me, että olisi uskonut Mugnonessa olevan niin arvokkaita kiviä.
Kun Calandrino nämä sanat kuuli, kuvitteli hän, että se kivi oli joutunut hänen käsiinsä ja että se juuri vaikutti, etteivät nuo toiset häntä nähneet, vaikka hän oli heidän keskellään. Hän oli siis tavattoman iloinen sellaisesta onnesta, ja päätti palata kotiin heille mitään sanomatta. Ja hän käänsi kulkunsa takaisin ja alkoi nousta rannalta.
Tämän nähdessään Buffalmacco sanoi Brunolle: Mitä me nyt teemme? Emmekö mene täältä pois?
Bruno vastasi hänelle: Mennään vaan. Mutta sen minä vannon Jumalan kautta, ettei Calandrino minulle enää koskaan tätä tee! Ja jos minä olisin häntä yhtä lähellä kuin olen ollut kaiken aamua, niin antaisin tästä kivestä häntä anturoille niin, että hän muistaisi ehkä kuukauden tämän pilan.
Ja näiden sanain sanominen, kiven kaappaaminen ja heittäminen
Calandrinon kintuille oli tuokion asia.
Calandrino nosti iskun tuntiessaan jalkaansa korkealle ja alkoi puuskuttaa, mutta vaikeni kuitenkin ja jatkoi matkaansa.
Buffalmacco otti käteensä yhden kivistä, jotka oli koonnut, ja sanoi
Brunolle: Ah, katsoppas, miten sievä kivi, kunpa se nyt voisi osua
Calandrinoa lonkkaan! Ja hän lennätti kiven ja antoi Calandrinolle
tosiaan lonkkaan aika moukun.