Niin minä kirjoitin kirjoittamistani kykenemättä kumminkaan suoriutumaan tuosta kirotusta lauseesta, joka varmaan säilyy muistissani ikäni kaiken. Ja mitä enemmän kirjoitin, sitä sekasortoisemmiksi muuttuivat ajatukseni, poleemiset hyökkäykset, etymologiset tutkimukset ja dialektiset päätelmät kietoutuivat toisiinsa ja ratsastelivat toisillaan oppineessa noidanjuhlakarkelossa, jonka rytmi ja johtosävelkin olivat jo aikoja sitten häipyneet minulta tietymättömiin. Vihdoin, hengen niin tahtoessa, saatoin asian päätökseen: olin silloin kirjoittanut enemmän kuin kaksitoista täyttä sivua. Sitten kävin käsiksi toiseen lauseeseen: »Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.» Tässä oli vähemmän petoksia ja teologisia väärennyksiä, mutta vaikeudet olivat sittenkin melkein yhtä suuret: minun oli selitettävä pimeys ja syvyys ja erotettava Jumalan hengen käsite Jumalan käsitteestä (siinä piili aleksandrialaisen kolminaisuusopin ensimmäinen siemen), ja vetten mainitseminen suuntasi katseeni kohti vanhaa Kreikkaa, ensimmäisten kreikkalaisten filosofien ajatuksiin: Hesiodokseen, jonka teogonian mukaan maailma syntyy valtameren helmassa, ja Miletoksen viisaaseen asujaimeen Thalesiin, joka näkee kosteudessa kaikkien olioiden alkuperän. Minä kahlasin kaulaa myöten oppineisuudessa, uskalsinpa kirjoittaa kreikankielisiäkin lainalauseita (millainen mielenliikutus minut valtasikaan, kun vapisevin käsin jäljensin Platoinin jumalaisia kirjaimia, toisen toisensa jälkeen!) ja kiertelin tässä reunamuistutusten, huomautusten ja tutkimusten tiheikössä niinkuin Aatami Edenin eläin- ja kasvitarhassa.
Hillitön kirjoitushimoni johti minut aina kolmanteen lauseeseen saakka: »Ja Jumala sanoi 'Tulkoon valkeus'; ja valkeus tuli.» Nuo sanat olivat vaikuttaneet yllättävästi itseensä reettori Longinukseenkin, pahaan pakanaan, mutta minussa, Baylen, Voltairen ja Puolittain vakavien filosofisten puhdejutelmien tekijän vereksessä opetuslapsessa ne eivät herättäneet minkäänlaista kunnioitusta. Pikemmin naurua: kuinka monet kerrat irvistelinkään tuolle Jumalalle, joka loi valon ennen aurinkoa!
Neljättä lausetta minä en saavuttanut — olin jo väsynyt ja kyllästynyt. Jos olin ensimmäisiin kolmeen lauseeseen tarvinnut kaikki nuo sivut, kaikki nuo muistutukset, koko tuon oppineen saivartelun, niin kuinka paljon olisinkaan tarvinnut, jos otin tarkasteltavakseni koko Raamatun ja tunnollisesti selitin sen monet tuhannet lauseet?
Oli parempi peräytyä vanhoihin järjestelmiin: tehdä yhteenveto ja ryhtyä hyökkäykseen. Minä suunnittein suuren uskontoa vastustavan teoksen ja kirjoitinkin eräitä katkelmia: kieliparressa oli muistaakseni toskanalaista sävyä, se oli laadultaan lähinnä ivaileva ja muistutti hieman Guerrazzin Aasia, jonka lukeminen tuotti minulle niinä aikoina sanomatonta nautintoa.
Mutta tämä ratsionalismin Summakaan ei saanut asiaa edistymään, varsinkaan, kun kietouduin eräisiin toisiin samoina aikoina aloittamiini tutkimuksiin, jotka, samoinkuin Raamatun-tutkimukseni, juontuivat monesti mainitusta kirjoittamatta jääneen yleishistoriani alkuluvusta. Pyhistä kirjoista ja kansantaruista löytämäni luomiskertomukset olivat herättäneet minussa halun siirtyä tutkimaan niiden runollista muotoutumista kulttuuriaikana, ja koska en tehnyt milloinkaan mitään puolinaista, olin kiihkeästi tietosanakirjoja ja historiallisia teoksia apunani käytellen tutkinut kaikkia maailman kirjallisuuksia etsiäkseni ja kootakseni niitä, runoelmia, jotka käsittelivät maailman luomista. Minä löysin niitä runsaat määrät, Luin ja jäljensin niitä, suunnittelin — kuten ainakin — teoksen kirjoittamista ja miellyin niin menetellen eräisiin runoilijoihin, luin heidän muutkin teoksensa, johduin heidän hengenheimolaisiinsa, silmäilin useimpia saman kirjallisuuden piiriin kuuluvia kirjailijoita ja muutuin vihdoin kiihkeäksi itä- ja länsimaisen kirjallisuuden ahmijaksi samoinkuin olin hieman aikaisemmin ahertanut universaalihistorian ja raamatunkritiikin alueilla.
Koko maailman ja kaikkien inhimillisten tapahtumien historia on — niin ajattelin — liiallinen tehtävä, varsinkin minunlaiselleni aloittelijalle, mutta yleisen kirjallisuudenhistorian minä varmaan saisin aikaan. Se ei kumminkaan tulisi olemaan aikaisempien teosten kaltainen: se ei olisi järjestetty kansakuntien ja vuosisatojen, vaan aiheiden mukaisesti.
Minä tahdoin kirjoittaa maailmankirjallisuuden vertailevan historian, joka ei olisi luonteeltaan yksinomaan bibliografinen, vaan aiheiden ja sisällön mukaan sommiteltu. Alkoi siis ankara kirjallisten aiheiden, luetteloiden ja nimien etsintä; syntyi legendoja ja runollisia motiiveja koskevia loputtomia muistiinpanoja, ja laatikot tulivat tulvilleen bibliografisia lappuja. Olin siis melkoisesti rajoittunut, mutta kiihkeä universaalisuuden-himoni sai yhä kyllin tyydykettä. Mutta muutamia kuukausia kestäneiden rasittavien ja suunnitelmattomien ponnistusten jälkeen minun täytyi uskoa, että tämäkin tehtävä oli liian vaikea voidakseen tulla onnellisesti loppuunsuoritetuksi. Kyetäkseni edes jossakin määrin kunniallisesti siitä suoriutumaan minun olisi täytynyt opiskella ties miten monia eri kieliä ja lukea vuosikymmenet hetkeksikään katsettani kohottamatta. Haaveksimani laista historiaa ei käynyt rakentaminen lukuisien nimien nojalla: täytyi tuntea kaikki merkittävä, sivu sivulta, ja lukea se useaan kertaan, jos mieli keksiä lähteet ja löytää kestävää pohjaa vertailuille.
Niinmuodoin havaitsin olevan pakko jälleen luopua aikeesta (tämä oli viides tai kuudes vararikkoni!) ja päätin nyt perehtyä ainoastaan lähimpiin kirjallisuuksiin, niin sanottuihin uuslatinalaisiin, mutta tutkia ne perinpohjin suunnitellen niiden rinnakkaishistoriaa ja aikoen myöhemmin jakaa niitä koskevaa opetusta. Niin minusta sukeutui tuota pikaa tuima romanisti: minä luin kielitieteellisiä aikakauskirjoja, otin selkoa ongelmallisista käsikirjoituksista, kuuntelin erikoisluentoja ja viljelin uutterasti käsikirjoja ja kirjallisuusluetteloita. Minä ryhdyin silloin sangen järjestelmällisesti tutkimaan ranskalaista ja italialaista kirjallisuutta, kumpaakin varhaisimmista tuotteista alkaen, mutta kaikkein eniten minua viehätti vähimmin tunnettu ja vähimmin arvostettu kirjallisuus: espanjalainen. Jo hieman aikaisemmin olin opiskellut kaunista kastiliankieltä eräästä kolmen soldon hintaisesta kieliopista ja olin kääntänyt eräitä kohtauksia Calderonin »Ihmeellisestä noidasta», mutta nyt otin oppaikseni Amador de los Rios’in ja Ticknorin teokset, urkin käsiini kaikkein ensimmäiset tuotteet, Avilon fuerosta myöhäisimpiin romansseihin saakka, vaivuin syviin mietteisiin lukiessani Kuninkaallisten maagien mysteeriä, rakastuin Poema del Cidiin, tulin veli Gonzalo de Berceon erikoistuntijaksi ja syvennyin Hitan arkkipiispan meheviin sukkeluuksiin. Enpä tyytynyt vielä siihenkään: selailin kaikki Rivadeneyra-kokoelman jykevät nidokset ja luin niistä osia, etsiskelin katalonialaisia, kastilialaisia ja portugalilaisia käsikirjoituksia, tutustuin sangen perinpohjaisesti vanhaan espanjankieleen, suunnittelin kriitillisiä laitoksia, jäljensin kokonaisia teoksia, kun en voinut niitä itselleni hankkia, ja vihdoin — se oli asiain alinomainen päätös ja uusi pettymys — päätin luopua romaanisten kirjallisuuksien vertailevan historian kirjoittamisesta ryhtyäkseni sepittämään moitteetonta espanjalaisen kirjallisuuden historian käsikirjaa.
Siihenkin minä kirjoitin ensimmäiset luvut: sitten siirryin ibereihin ja roomalaisiin saakka, seurailin goottien kohtaloita, arabialaisten maahanhyökkäystä, uuden kansankielen sukeutumista, ja pääsin siten käsiksi varhaisimpiin kirjallisiin todistuskappaleisiin. Mutta esitykseni katkesi kesken Poema del Cidin kriitillistä käsittelyä. Oli ilmestynyt toisia ajatuksia ja toisia opintoja, jotka eivät kovinkaan kiinteästi liittyneet oppineisuuteen. Espanjalainen kirjallisuus oli viimeinen seikkailuni oppineen keräilyn alueilla. Valitettava seikkailu — viimeinen luiskahdus kaltevalla pinnalla, jonka jyrkkää viettävyyttä en ollut silloin vielä havainnut.
Kaikentietäjästä erikoistuntijaksi: kaikkikäsittävästä tietämyksestä yleishistoriaan — yleishistoriasta uskonnonkritiikkiin — siitä yleiseen vertailevaan kirjallisuuden tutkimukseen — siitä vertailevaan romaanisen kirjallisuuden historiaan, vihdoin yhden ainoan maan kirjallisuuteen ja kaikkein viimeiseksi erään kirjallisuuden määrättyyn kauteen. Osittaisten epäonnistumisten, poistojen, rajoitusten ja keskitysten nojalla minä, joka tavoittelin kaikkea, tahdoin tietää kaikki ja opettaa kaikki toisille, olin päässyt niin pitkälle, että tyydyin toisintoihin ja erääseen vaon kulmaan singonneisiin filologisiin ja bibliografisiin jyväsiin — minä, jonka valtavalle työinnolle oli koko pelto näyttänyt liian ahtaalta liikkumisalalta! Ja samoin on ollut laita ikäni kaiken — kaiken, kaikkeuden alinomaista tavoittelua, joka on aina päättynyt siihen, että suistuin tyhjyyteen tai jonkin kaalimaan aidan viereen: alituista pilviäpiirtelevien toivelmien ja äkkinäisten luopumusten vuorottelua. Tämä lapsellisia yrittelyjäni koskeva lyhyt tarina on eräs elämäni salaisuuden mahdollisia tulkintoja.