Uteliaisuuteni jakautui kaksihaaraiseksi: minä syöksyin toisaalta vertailevaan kirjallisuuden historiaan, toisaalta uskontojenhistoriaan. Ennen kaikkea uskontojenhistoriaan. Ei ollut olemassa sellaista teogoniaa tai kosmillista myyttiä, jota en olisi etsinyt ja joko selostanut tai jäljentänyt täyttääkseni sillä alkulukua.
Heprealaisten historia askarrutti minua kaikkein enimmin. Minulla oli kotona eräs niitä mustia raamatuita, joita englantilaiset protestantit kolmekymmentä vuotta sitten myyskentelivät Italiassa puolen liiran hinnasta (kenenkään niistä huolimatta). Siitä minä luin jälleen koko Genesis-kirjan. Mutta ei siinä kyllin. Minä etsin kirjastosta luomiskertomusta koskevat kaikkein kiitetyimmät selitysteokset, kaikkein arvovaltaisimman asiaan kohdistuvan sekamelskan, tutustuen katolisiin konkordisteihin ja kerettiläisiin, milloin mihinkin. Minä luin ja lehteilin kahdeksannentoista vuosisadan henkeviä pilkkakirjoituksia ja nykyaikaiseen asuun muokattuja apologioita, joiden tuli tyydyttää vähemmän tylsämielisiä seminaarilaisia, ranskalaisia esseitä, selviä ja vaahtoilevia kuin samppanja, saksalaiseen tyyliin leivottuja jykeviä filosofisia ja eksegeettisiä teoksia, sanakirja-artikkeleita ja monikielisten raamatuiden pitkiä selityksiä — luin ja lehteilin osaamatta erottaa varmaa tietoa sofismeista, tosiasioita otaksumista. Minä kaivelin jälleen vasukirjastostani löytämiäni viheriöitä nidoksia ja unohdin vähitellen tutkimusteni alkuperäisen aiheen eksyen raamatullisten ongelmien orjantappuraisille poluille.
Niinpä esimerkiksi viehätyin konkordaattisuunnitelmaan, tutkin kärsivällisesti erään Piancianin sepittämän laajan teoksen, sitten Stoppanin jättiläismäisen tutkimuksen ja vihdoin erinäisiä muita enemmän tai vähemmän darwinismiin taipuvien jesuiittojen biologisia ja skolastisia harjoituksia. Ja silloinpa johtui mieleeni ajatus: että kaikki tunnetut Raamatun selitysteokset olivat pappien, piispojen, teologien, uskovaisten — sanalla sanoen yltiöhartaiden henkilöiden teoksia, siinäkin tapauksessa, että he olivat luterilaisia, kveekareita, valdolaisia tai sosiniaaneja. Sitävastoin puuttui — toisin sanoen: minä luulin puuttuvan — sellaista Raamatun selitysteosta, jonka oli kirjoittanut ratsionalisti ja positivisti, epäuskoinen ja puolueeton henkilö, vapaa henki, joka rivi riviltä tutki kaikki Vanhan ja Uuden testamentin kirjat kaunistelematta tuoden kaikkien nähtäviin ne erehdykset, ristiriidat, valheet ja naurettavuudet, ne julmuuden, konnamaisuuden ja typeryyden todistukset, joita ovat tulvillaan nuo muka Jumalan innoituksen nojalla kirjoitetut sivut. Minä otaksuin sellaisen selitysteoksen voivan tuottaa uskolle melkoista enemmän vauriota kuin ne ateistiset raivonpurkaukset ja mitä ikävystyttävimmät kiistelyt, jota pitemmälle uudenaikainen antiteologia ei pääse.
»Sellaista selitysteosta ei ole olemassa; niinpä teen sen minä!»
Suuret yritykset eivät enää saaneet sydäntäni kovinkaan tuimasti tykyttämään, ja olihan tämä työ sitäpaitsi, suunnittelemaani suurimpaan tietosanakirjaan verrattuna, mitätön kääpiötyö, jonka otaksuin voivani suorittaa aivan helposti parin vuoden kuluessa.
Minä aloitin vakavasti: tartuin heprean kielioppiin ja osasin jo muutaman päivän kuluttua kirjoittaa suuria ja vääntyneitä semiittisiä kirjainmerkkejä ja jäljentää Mooseksen-kirjojen värssyjä suoraan alkutekstistä. Minä keräsin ainehiston, joka tuntui itsestäni suunnattoman suurelta ja kokosin jokaisena aamu- ja iltapuhteena uusia asioita, kunnes eräänä päivänä näytti siltä, kuin keräelmä olisi riittävä. Kasautunut oppineisuuden määrä herätti minussa kyltymyksen, melkeinpä inhonkin tunnetta: minä aavistin, että ellen nyt onnistuisi muovaamaan sitä johonkin muotoon, millaiseen tahansa, niin kaikki jäisi lepäämään sellaisenaan — vieläpä ikiajoiksi.
Minä jäljensin silloin luomisraamatun ensimmäisen lauseen »Alussa loi Jumala taivaan ja maan», ja ryhdyin sommittelemaan siihen selitystä. Olin yhtäkkiä joutunut mitä suurimpiin vaikeuksiin. Tuossa lauseessa on kaksi sanaa, jotka ovat tuottaneet eksegeeteille melkoista päänvaivaa ja jotka kristityt ovat selittäneet omalla tavallansa, kirkolliskokousten ja kirkkoisien määrittelemän jumaluusopin mukaisesti. Onko tekstissä Jumala vai jumalat, loi vai muovasi?
Toisin sanoen: olivatko juutalaiset alkujaan monoteismin vaiko polyteismin kannattajia, uskoivatko he tyhjän pohjalla tapahtuvaan luomistyöhön vai kuvittelivatko he Jumalan jonkinlaiseksi kuvanveistäjä-demiurgiksi, jonka muovaama aine ei ole hänen luomansa eikä hänestä riippuvainen? Siinä oli, kuten näkyy, loputtomia ongelmia: historiallisia, kielitieteellisiä ja filosofisia sekaisin. Mutta minä en tuosta säikähtänyt, vaan ryhdyin kirjoittamaan.
Minä kirjoitin kirjoittamistani onnistumatta pääsemään mihinkään tulokseen: perustelut, puolustelut, väitteet ja vastaväitteet kasautuivat, kolmella neljällä eri kielellä kirjoitetut lainalauseet ajoivat toisiansa takaa, filosofiset välilauselmat ja teologiset lisätutkielmat vaativat itselleen sijaa ja paisuivat ylen laajoiksi. Näiden kamalien olosuhteiden vallitessa vähäinen hepreantaitoni kerrassaan hämmentyi, minun täytyi luottaa toisiin tutkijoihin, ja ainoat luottamuksen arvoiset olivat mielestäni ne, joiden mukaan prelaatit olivat väärässä ja järki yksin oikeassa.
Minä taivuin niinmuodoin uskomaan, että oli käännettävä »jumalat muovasivat», mutta vaikeus oli siinä, kuinka saisin toiset vakuutetuiksi, vieläpä niin, ettei kukaan voisi kääntyä toiselle kannalle eikä mitenkään asiaa epäillä.