VI
KÖYHYYS
Siihen aikaan minä elin köyhyydessä, säädyllisessä, mutta kamalassa köyhyydessä. (Olen aina vihannut ja vihaan yhä vieläkin niitä, jotka ovat syntyneet pulleiden lompakkojen vaiheilla — niitä, jotka ovat voineet melkein välittömästi tyydyttää kaikki toivelmansa.) Minä elin porvarillisessa köyhyydessä, kärsimättä nälkää tai vilua, mutta sittenkin kärsien.
Minulle ei merkinnyt suuria se, että täytyi kulkea puettuna isän kuluneisiin vaatteisiin, nukkavieruihin ja tahrautuneisiin, että housuissani oli takana ja lahkeitten suissa taidokkaasti sijoitettuja paikkoja, että päässäni oli rypistynyt hattureuhka ja jaloissa moneen kertaan pohjatut ja paikatut, liian ahtaat kenkärajat. Elämäni ilot olivat harvat ja vaatimattomat. Herkutteluhimoni sai tyytyä soldolla ostettuihin kirsikkoihin tai viikunoihin kesän aikaan ja paistettuihin kastanjoihin tai kastanjakakkuihin talvella. Kerran vuodessa pääsin teatteriin (ilveily) ja kahvilaan (jäätelöä) — kaksi kertaa ainoastaan siinä tapauksessa, että joku sattui minut kutsumaan. Ja joka vuosi eräänä sunnuntaina retki maaseudulle, missä nautittiin ateria luonnon helmassa, aina samassa paikassa. (Vähävetinen, unelias jokipahanen, kiviä, kaislaa, paahteisia niittyjä, paistettua kalaa.)
Tämä köyhien pikkuporvarien surkea elämä tuotti minulle kärsimystä oikeastaan vain senvuoksi, että minulta puuttui käteistä, kilisevää rahaa, omia kolikoita, jotka olisin voinut kuluttaa mielin määrin.
Kukaan niistä, joilla on ollut varakas isä ja antelias äiti, pieni kukkaro, joka on aikanansa täytetty, ja vuoteen vieressä säästölaatikko, kukaan niistä monihaluisista poikaviikareista, jotka ovat tuhlanneet paljon hopealiiroja leluihin, kortteihin, leivoksiin, hedelmiin ja likaisiin huveihin, ei voi käsittää, mitä olen kärsinyt lapsena, poikana ja nuorukaisena, melkein kahdenkymmenen vuoden ikään asti. (Vasta yhdeksäntoista täytettyäni ansaitsin ensimmäiset kymmenen liiran setelit, omat setelini.)
Ja kuitenkin oli laita niin, että minä tarvitsin enemmän kuin toiset — mutta en samaa kuin he. Minä tarvitsin ennen kaikkea kirjoja — (kotona niitä oli vähän, ja kirjastoja sain käyttää vasta myöhemmin) — minä tarvitsin sanomalehtiä (niistä ajoista alkaen minua houkuttelivat nuo ajanvarastajat) — tarvitsin kirjoituspaperia, kyniä ja mustetta. Mitättömiä asioita, vähän vaativia, vain muutaman soldon pantteja. Mutta nuo muutamatkin soldot minulta puuttuivat. Isäni ei voinut minulle mitään antaa, ja hänellä oli pätevät syyt. Hän uurasti uupumukseen asti elättääkseen meitä kaikkia. Hän osti toisinaan kirjan kulkukauppiaalta, mutta ei milloinkaan enempää kuin pari kolme vuodessa. Myöhemmin hän myönsi minulle puolitoista liiraa kuukaudessa, soldon päivässä! — syntirahoja, kuten suvussamme oli tapana sanoa. Minun syntinäni oli paperi: valkoinen kirjoituspaperi ja painopaperi.
Mitä pitikään tehdä? Mistä saada ne kolikot, jotka tahdoin saada ja jotka välttämättä tarvitsin menoihini, ostaakseni itselleni henkistä ravintoa?
Minä käyttelin useitakin keinoja, ennen kaikkea säästäväisyyttä. Minulle annettiin kaksi soldoa päivässä aamuateriaa varten. Minä käyttelin seitsemän centesimoa. Joka viikko — viiden koulupäivän jälkeen — siitä kertyi kolme soldoa: nidos kansankirjastosta tai kolme kirjoitusvihkoa.
Sitten oli olemassa äiti, joka, kuten sopiikin, oli sääliväisempi kuin isä. Hän havaitsi kärsimykseni ja suhtautui minuun myötätuntoisesti. Hänellä itsellään, äiti raukalla, ei ollut paljoa enemmän kuin minulla — vain se niukka summa, jonka isä luovutti hänelle päivittäin talousmenoihin. Sanomattoman säästäväisyyden ja muiden keinojen nojalla hänen kumminkin onnistui antaa minulle viikon kuluessa pari kolme, toisinaan neljäkin soldoa, jotka nopeasti vaihtuivat kuvilla varustetuiksi kirjoiksi, ruudulliseksi kirjoituspaperiksi (siihen näet mahtui enemmän) tai kirjallisiksi sanomalehdiksi.