Eräs toinen keino oli varastaminen, ja minä en häpeä sitä tunnustaa. Minä harjoitin monet vuodet, varovasti, mutta alinomaisesti, pientä näpistelyä kotonani. Aikaisin aamulla, isän vielä maatessa vuoteessaan, minun onnistui toisinaan hämärissä siepata jokin soldo naulakossa riippuvan liivin taskusta — toisinaan taas pidätin ostokselta tultuani rahain jäännöksen, ellei isä vaatinut sitä takaisin — tai mainitsin hinnan, joka oli todellista korkeampi — tai kerroin hukanneeni joitakin kolikoita kadulle. Minua toruttiin, mutta suurena lohdutuksenani olivat salaamani rahakolikot!
Yrittelin liikemiehenäkin, mutta huonosti menestyen. Keräilin käärepaperia ja möin sitä — kokoilin persikankiviä ja ostin ja möin käytettyjä postimerkkejä, mutta ansaitseminen oli vaikeata ja viheliäistä.
Ja huolimatta säästäväisyydestäni, äidin myötätunnosta, näpistelystä ja kaupustelusta sattui kumminkin alinomaa, että olin aivan rahaton, niin tyhjä, ettei ollut edes soldoa sanomalehden ostamiseen. Sellaisina päivinä tapasin repiä valkoisia lehtiä kirjoista ja kouluvihkoista, jotta olisi, mihin kirjoittaa, sellaisina päivinä kaadoin hieman etikkaa pölyiseen mustepulloon voidakseni kastaa kynääni johonkin, sellaisina murheellisina päivinä viivyin tavallista kauemmin kadunkulmissa tai kirjakauppojen näyteikkunoiden luona saadakseni salaa lukea puolen sanomalehden palstaa tai jonkin sivun avattua kirjaa.
Kuinka kiihkeä olikaan silloin kaipaus! Harmaita päiviä, vilussa, yksinäisyydessä ja toivottomassa köyhyydessä vietettyjä! Millainen olikaan epätoivoni, kun kehno muste levisi imevään paperiin ilkeästi sekoittaen sanat ja ajatukset, kun tylsä kynäntynkä ei ottanut luistaakseen ja koko talossa ei ollut toista, kun kirjakauppias itsepintaisesti kieltäytyi luovuttamasta kirjaa puolta liiraakaan huokeammalla, ja minulla ei ollut rahoja riittämään asti!
Juonia, pyytelyä ja petostakin käytellen minä pysyin yhä yhtä köyhänä, köyhänä ja vaiteliaana poikana, jota ei kukaan mielellään katsele. Kirjakauppiaat eivät minusta paljoa välittäneet, kun tiedustelin jonkin teoksen hintaa, koska tiesivät ennestään, että minulla oli käytettävänä ainoastaan centesimoja, eikä milloinkaan liiroja — kulkukauppiaat eivät pitäneet siitä, että seisoskelin selailemassa ja lueskelemassa heidän rattaittensa ääressä, koska useimmiten en ostanut mitään tai ostin vain kaikkein mitättömimpiä kirjapahasia, vieläpä vaillinaisiakin nidoksia — ja sanomalehtien kaupustelijat silmäilivät minua karsaasti, kun aina yritin lukea varkain.
Muistelen kuitenkin ylpeänä noiden vuosien nöyryytyksiä. Kuinka monet kerrat astelinkaan edestakaisin näyteikkunan edustalla luoden ihailevia katseita kauan kaivattuun teokseen, mutta rohkenematta astua sisään tiedustelemaan sen hintaa! Ja kuinka usein hypistelinkään taskussani harvoja kolikoitani, yhä uudelleen niitä laskien ja peläten, että niitä oli liian vähän tai että olin niistä osan kadottanut, kunnes vihdoin astuin myymälään, kasvot kalpeina, pelokkaana ja vaiteliaana, ja odotin hetkeä, jolloin jäisin kahden kesken liikkeen omistajan kanssa lausuakseni hänelle tekijän ja kirjan nimen… Kuinka he halveksivatkaan minua silloin, myyjät, kauppiaat, toverit, sukulaiset, kaikki! He näkivät laihan pojanhontelon, vaiteliaan ja huonosti puetun, likinäköisine, tuijottelevine silmineen, taskut täynnä papereita, sormet musteen tahrimat, äkeät ja murheelliset rypyt suupielissä — ja keskellä otsaa se pystysuora kurttu, joka alkoi jo silloin syvetä.
Mutta sittenkin: mitä oikeastaan kaipasin? Halusinko kenties käydä puettuna niinkuin opettavaisten kuvien pienet malliherrat kaikkine koruineen ja kauluksineen? Vai halusinko ehkä syödä lihaa ja makeisia, kunnes alkaisi kuvottaa ja ruoansulatus joutuisi epäkuntoon? Ikävöinkö kauniita taloja, matkoja, pyssyjä, puuhevosia tai nukketeattereja?
Minä olin ruma ja ylenkatsottava — tiedän sen ja tiesin jo silloin — mutta tuon rumuuden ja viheliäisyyden alla piili sielu, joka janosi tietoa, pyrki tuntemaan totuutta, ottamaan vastaan valoa, ja tahraisen hattureuhkan ja takkuisen tukan alla olivat aivot, jotka tahtoivat käsittää jokaisen ajatuksen, alinomaa miettiä ja haaveksia — siellä oli ihmismieli, joka oli jo varhain suunnannut katseensa siihen, mitä toiset eivät näe, ja joka haki ravintonsa sieltä, missä useimmat eivät löydä muuta kuin tyhjyyttä ja autiutta. Minkätähden ei kukaan tuota käsittänyt eikä antanut minulle sitä, mikä oikeudenmukaisesti minulle kuului?
Mutta sittenkään en valita tuota köyhyyttäni enkä häpeä kärsimiäni nöyryytyksiä. Elämän helppous olisi kenties tehnyt minut raukkamaisemmaksi, kiihkottomammaksi ja loppujen lopuksi köyhemmäksi. Mitään omistamattoman ihmisen alinomainen mielikarvaus on pitänyt minua loitolla toisista, on pakottanut henkeni kärsimyksen pikiteihin, joissa se on hehkuttunut puhtaammaksi, takoutunut terävämmäksi ja koitunut arvokkaammaksi.