MINUN SEUTUNI
Kirjojen ja vainajien ohella ovat puut ja vuoret eniten auttaneet henkistä kehitystäni. Maaseutu kasvatti minua yhtä suuressa määrin kuin kirjasto. Eräs määrätty maaseutu: kaiken sen, mitä mielessäni on runollista, alakuloista, harmaata ja yksinäistä, olen saanut Toskanan maasta, Firenzen seuduista.
Isäni, vähäpuheinen mies, joka älyllisiltä harrastuksiltaan oli omaa säätyluokkaansa korkeammalla, vei minut jo lapsuudessani joka sunnuntai kaupunginporttien ulkopuolelle. Me lähdimme aterian jälkeen, yksin ja sanaakaan vaihtamatta. Isäni tiesi eräitä yksinäisiä, autioita ja syrjäisiä teitä, joita pitkin voi astella hiljakseen tuntikausia, ketään kohtaamatta. Ei kumminkaan aina: toisinaan kohtasimme papin, talonpojan tai vanhan eukon. Silloin tervehdittiin ja jatkettiin matkaa, kukin taholleen.
Isä oli melkein aina mietteisiinsä vaipuneena — minä haudoin varhaisia pettymyksiäni tai lapsellisia ajatusluonnoksiani. Samalla kuitenkin katselin ympärilleni. Tietä reunustavien muurien harjalta riippuivat haaleiden oliivien vääntyneet oksat tai seisoi rivissä hoidottomia ruusupensaita, kääpiöpensaita, joiden kuihtuneet ja kalvenneet ruusut karistivat lehden toisensa jälkeen ojaan mätänemään. Kuinka monia, lukemattomia peninkulmia olenkaan viettänyt noiden muurien vaiheilla! Näen ne vielä nytkin, matalat muurit, jotka tuskin ansaitsivat muurin nimeä ja tarjoutuivat istumapaikoiksi ohikulkijoille, kosteutta tihkuvat muurit, joiden päärmeenä oli harmaa jäkälä ja viheriä homesieni ja joiden raoissa oli kostea tumma väike, valtavan korkeat muurit, joiden yli kohosivat suurten puiden tuuheat latvukset ja jotka olivat kuin riippuvia puutarhoja varten sommitellut, uudet muurit kaupungin portin luona, äskettäin kalkitut ja käsityöläisten suorittamilla koruttomilla sgraffitomaalauksilla kaunistetut. Tavan takaa ilmaantui näkyviin huvilan ristikkoportti — suljettuja ja synkkiä ristikotta, joita vasten hyökkäsi sisäpuolelta rajusti haukkuva pihakoira, avoimia portteja, joiden pielessä seisoi sypressi kuin vartijana ja joilta kujanne lähti kohoamaan pitkin rinnettä myrtti- ja laakeripensaiden välitse. Toisinaan taas muuri avautui ja luovutti sijansa eläville, korkeille ja okaisille pensasaidoille, joita talvella peitti lumi ja huurre, keväällä kukkien valkoinen hohde ja kesän lopulla marjojen tumma runsaus. Vieläkin kauempana hävisivät sekä muurit että pensasaidat — yksinäinen, sorainen tie (kuin vuoriston luostaritie) kohosi sypressien tai kuusien keskitse, ja alapuolellani lepäsivät laaksot kuin jättiläismäiset vaot, siellä lepäsivät kosteat luhdat, sumuinen taivaanranta ja äärettömyyden harhakuva.
Minusta tuntui kuin olisin uudestasyntynyt. Ainoastaan siellä ylhäällä, tuulen puhaltaessa vasten kasvoja, astellessani paljain päin ja mitään erikoista miettimättä, tunsin eläväni niinkuin olisin tahtonut aina elää. Kun sitten lähdimme laskeutumaan palataksemme kaupunkiin, valtasi alakuloisuus jälleen sydämeni, ja illan haikea hämärä säesteli kaipaustani iltakellojen tuskin kuuluvin, häipyvin äänin. Jotten täysin menettäisi tuota vapaata ja raitista maailmaa, minä tavallisesti otin sieltä mukaani jotakin: mustan öljymarjan, ryppyisen ja kiiltävän, lehtikasasta löydetyn, tammenterhon karheine maljoineen, marmorikappaleen, jonka rosoinen reuna muistutti alppihuippujen jonoa, viheriän, kiinteän männynkävyn, sypressinmarjan, intialaisen kastanjan, kuusenhavun tai väriomenan… Minua miellytti kaikki se, mikä oli yksinkertaista ja karua — kaikki se, jossa oli vuoriston ja alkuperäisen luonnon tuntua — kaikki se, mikä vaikutti ankaralta, erämaiselta, ja kertoi elämästä, jota eivät päässeet tärvelemään puutarhurit.
Minä en ole luotu rikkaita, uhkuvia, kuumia etelän seutuja varten — en ole syntynyt heleitä ja huumaavia kukkia, mehuisia hedelmiä ja aurinkoa varten. Se seutu, jonka tunnen ja tunnustan, minun oma seutuni, on Toskanan maa, missä olen oppinut hengittämään ja ajattelemaan: karu maa, köyhä, harmaa, alakuloinen ja ahdas, vailla uhkeutta, vailla väriloistoa, vailla pakanallisen runsaita tuoksuja ja kukkasköynnöksiä, mutta sensijaan herkän läheinen, tuttavallinen, herkkiä vaistoja ja erakkojen sisäistä elämää vastaava. Tässä seudussa on hieman luostarin karun elämän ja fransiskaanisen kieltäymyksen leimaa, se on hieman tuima ja tumma, siinä aavistaa kivisen luurangon maan viheriän kamaran alla, ja suuret, ruskeat ja autiot vuoret kohoavat äkkiä kuin uhaten yli lempeiden ja hedelmällisten laaksojen. Lapsuuteni tunnekylläinen tienoo, nuoruuteni herättävä ja siveellisesti vaikuttava seutu, Toskanan laiha ja karu maa, jonka muodostavat tyynenä ja lujana lepäävä kivinen pohja, rehelliset vaatimattomat kukkaset, uljaat sypressit, jäyhät tammet ja orjantappurapensaat, kuinka verrattomasti kauniimpi oletkaan minulle ollut etelän mainehikkaita seutuja palmuineen, oranssilehtoineen, intialaisine viikunapuineen, valkoisina pölyineen ja kesän paahtavine aurinkoineen!
Me retkeilimme kaupungin ulkopuolelle kaikkina vuodenaikoina, mutta kun nyt palauttelen mieleen muistojani, näen vain talven tai syksyn tai sateisen kevään maisemia: taivas on pilvinen, yksitoikkoinen, harmaa ja matala, maankamaralla, jonka peitossa elämä taistelee ja kärsii, puhaltaa pureva viima tai lepää kylmä, tuima rauha. En näe vilahdukseltakaan aurinkoa, en tunne pienintäkään lämmön kosketusta, tai jos näen, niin vetinen aurinkoraiska pilkistää silloin tällöin vaeltavien pilvien lomasta saaden maan näyttämään sitäkin mustemmalta joka kerta, kun jälleen häipyy näkyvistä. Näen seudun kuin pohjoisen taivaan alla, päättyvän vuoden aution ja itseensäkerääntyneen tunnelman alaisena, viimeisen unohtuneen köynnöksen lakastuttua viinivesan kuivuneella varrella.
Muistan vielä selvästi eräitä lyhyitä ja tuulisia tammi- ja helmikuun päiviä, jolloin asteltiin nopeasti kohvettuneita, jäisiä teitä, jotka narskuivat askelten alla, asteltiin kalseiden muurien välitse, jotka kumeasti toistivat askelten äänet, asteltiin korkealla kiitelevien valkoisten pilvenhattaroiden alla. Astuttiin niin tuimasti, että kotiin palattuamme jalkojani poltti ja kasvojani kirveli, ja koko ruumis vapisi voimantuntoa kuin jonkin saavutetun voiton jälkeen. Pimeä, vaivainen asumuksemme ja kylmä, siistimätön kammioni, jota valaisi vaskinen öljylamppu luoden siihen heikkoa, kellervää, kalmankarvaista valoa, tuntui pakottavan minut jälleen peräytymään keskinkertaisuuteen, orjuuteen ja — kuolemaan. Silloin otin kirjan ja istuuduin lukemaan tuon hautalampun kaamean hämyiseen valoon, ruumiini jäähtyi vähitellen, jalat jähmettyivät jäisiksi, mielenapeus äityi, minä heittäydyin vuoteeseen haudatakseni uneen lausumattomat toivelmani ja epämääräiset haaveeni, joiden esineenä oleva elämä erosi sanomattomasti silloisesta elämästäni — ja elämästä yleensä.
APPASSIONATO
Jäi taakseni elämä tasankojen.