Ibsen.
VIII
PAHAN HAVAITSEMINEN
Hoidottomasta ja varhaiskypsään tapaan sisäänpäin suuntautuvasta lapsuudesta, arkuuden aiheuttamasta nöyryyttävästä erakkuudesta, erilaisuudesta ja köyhyydestä, liian kunnianhimoisen kaikentavoittelun toistuvista tappioista, eleegisestä lyyrillisyydestä, jota haudoskelin harmailla teillä, mustuneiden muurien välissä tuhkankarvaisen taivaan alla, sankarilliseen, ylevään, runolliseen elämään suuntautuvista epämääräisistä puuskista, jotka äkkiä kielsi ja tuhosi ahtaan, tukahduttavan ja kuolettavan provinssielämän kirottu jokapäiväisyys, — kaikesta tuosta koitui epätoivoinen pessimismi, itseensäsulkeutunut kuin ikkunaton varustus. Äly oli tuskin ehtinyt täysi-ikäiseksi — nuoruuden ajan päättyessä — kun se jo vaati elämän tilille tiedustellen sen tarkoitusta saamatta vastausta. Teoria muovasi apeamielisyyden määrättyyn muotoon. Talvisten, pyhäisten iltapuhteiden ruumiillista ja ehdotonta apeutta seurasi olemisten hyvän ja pahan tutkiminen, ja ajatus vastasi kieltävästi jokaiseen valheelliseen unelmaan, jokaiseen petolliseen nautintoon, ja sammutti viimeisenkin tenhon niinkuin keskiyön tuuli sammuttaa huonosti onnistuneen ilotulituksen harvat suitsevat liekit.
Riutuvia haavelmia unettomina öinä, jolloin tekee mieli valitella ja sääliä itseänsä, ilman mitään aihetta, valitella haikeammin kuin kukaan ihminen koskaan voi valittaa, seurasivat tutkimukset, joiden esineenä oli tuskan olemus, kaikkien riemujen lyhytaikaisuus ja maallisen onnen arvo; iltapuhteiden ja syyspäivien pateettisia sonetteja seurasi luja päätös esittää elämän eläimelliseen hyväksymiseen kohdistuva julkinen ja perusteellinen vastalause.
Siihen aikaan ilmaantui mieleeni alinomainen ja hyödytön kysymys siinä muodossa, jossa se on esiintynyt elämäänväsyneille kaikkina aikoina: Onko elämä elämisen arvoinen?
Mitäpä voinkaan siihen vastata? Elämä lupasi minulle vähän eikä antanut mitään. Minä en voinut toivoa saavuttavani rikkautta — en opillisia voittoja, koska olin puutteen pakottamana lähtenyt alun pitäen lyhyelle ja vaativalle opin uralle — en naisten rakkautta, koska olin ruma ja arka — en rajatonta tietoa, jonka ajattelemisenkin puolivalmiiksi jääneet työni tekivät epämieluisaksi. Harvat ihmiset minusta välittivät — hyvänsuopia olivat vain isä ja äiti, hekin liian etäällä sielusta, joka oli heistä kotoisin, mutta tuntui heistäkin oudolta ja muukalaiselta.
Ajattelu yksin oli minulla jäljellä: minä olin aina mielelläni yleistänyt, suhteistanut toisiinsa etäisiä tosiasioita, aavistellut lakeja, hajoittanut ja jälleen rakentanut teorioja. Hieman aikaisemmin, vasta tutustuttuani Uuteen tieteeseen, josta en paljoa ymmärtänyt, olin päättänyt sommitella kirjallisuudenhistoria-filosofian ja kuvitellut keksineeni taiteen nousu- ja laskuvedet, kirjallisuuden suuruuden ja rappeutumisen syyt. Niistä ajoista alkaen Taine valveutti aivojani ja sai minut kadehtimaan itseänsä kevyesti liittämällä kokoon selviä, havainnollisia ja tasasuhtaisia aatekaavoja, joiden viivojen välimaalle loi heikkoa väritystä kourallinen tosiasioita. Teorian riivaaja väijyskeli jo silloin runoilevaa nuorukaista asetellen huulilleni kaavoja, mietelmiä ja hienosti johdettuja rinnakkaisväittämiä.
Niin asestettuna ajatukseni kävi hyökkäämään viheliäistä maailman elämää vastaan, johon ei luonut hohdetta karnevaaliriemu eikä majakan opastava tuli, ja oivalsi kohta sen onttouden ja piilevän tuskan. Ja siinäkö kaikki? Jokaista toivelmaa odotti jyrkkä kielto, jokaista pyrkimystä pettymys, jokaista ponnistusta korvapuusti — koko sitä onnenjanoa, joka valtaa kuuden-kahdeksantoista vuoden ikäisen, odotti tyhjyyden lupaus. Tyhjyys sadoin eri tavoin naamioituna! Usko, maine, taide, toiminta, paratiisi, voitto: kaikki tuo oli pelkkää kasvojen peitettä, silmättömiä silmänonkaloita, kielettömiä suita, suuteloita, jotka jäävät vaille vastausta.
Ollakseen siedettävää elämän täytyy olla kiihkeästi elettyä. Aistien tiehyet täyttävät sen joka hetki, ja vaikka se onkin alinomaa muuttuvainen kuin virtaava vesi, se kumminkin kuljettaa meitä niinkuin kymi, joka voi näyttää aina samanlaiselta ja ikuiselta. Mutta jos elämää eritellään, jos se raastetaan alastomaksi ja nyljetään ajatuksen, järjen, logiikan ja filosofian asein, niin tyhjyys ilmenee pohjattomana, tunnustaa avoimesti olemattomuutensa, ja epätoivo laskeutuu ihmisen sieluun niinkuin enkeli Jumalan pojan tyhjän haudan paadelle.