Niin tapahtui, että kiinnyin nuoren elämän koko kiihkolla elämän kieltämiseen. Vastauksenani — ainoana silloin mahdollisena — kohtalon ilkeään väärämielisyyteen ja ihmisten vaiteliaaseen vihamielisyyteen oli se varma vakaumus, että kaikki on sanomattoman turhaa ja ihmissuku luonnostaan kehno ja auttamattoman onneton.

Vaikka väitin ja uskoinkin pessimismini mitä perinpohjaisimmaksi, se ei kumminkaan ollut johdonmukainen eikä vienyt niin pitkälle kuin olisi voinut ja oikeastaan ollut velvollinenkin. Se oli aluksi liikatunteellista, runollis-kirjallista pessimismiä. Tuima kaikentietäjä ja aloitteleva lyyrikko jakoivat minussa työn keskenänsä. Elämän viheliäisyyden havaitseminen oli sekin minulle uusien keräelmien aiheena. Minä kokosin lukiessani kaikki ne runoilijain kuohahdukset, dramaatikkojen hyökkäykset, puhujien lausumat, saarnamiesten varoitukset, filosofipahasten ja varsinaisten filosofien mietelmät, joissa peittäen tai peittelemättä todistettiin tai valitettiin olemassaolon hyödyttömyyttä, pahan ylivoimaisuutta, rauenneiden unelmien ja revittyjen harhakuvitelmien aiheuttamaa tuskaa, auttamattoman menneisyyden koko haikeutta, epätoivoa, joka taittaa ja murtaa sielua sen yritettyä joka suunnalta tavoittaa elämää — haurasta ja himmeästi valaistua saarta tyhjyyden äärettömässä syöverissä. Niin minulle kertyi murheellinen joukko sanaksi muuttunutta tuskaa, kokoelma, jossa kohtasivat toisensa parisäkeet, paradoksit, valitukset ja huokaukset yhtyen inhimillisen tyytymättömyyden tuskaiseksi kuoroksi, niiden alkuperäisten esittäjien ollessa avaruuden, ajan ja henkisen rakenteen kannalta katsoen ylen etäällä toisistaan.

Asian aiheena ei ollut pelkkä kirjallinen uteliaisuus: aikomukseni oli vilpitön. Minä sain lisää rohkeutta havaitessani toisissa samaa lohduttomuutta ja samaa kironalaisuutta. Minusta tuntui kuin en olisi enää ollut yksin, kuin olisin löytänyt jälleen veljeni, synnynnäiset kumppanini, lohduttavaiset vainajat. Minusta tuntui, ettei kielteisyyteni voinut olla erehdys, ettei se ollut pelkkää epämääräisten haaveiden tärvelemän poikasen vaivaista kiistelyä.

En kumminkaan rakentanut ainoastaan lainalauselmien keräelmää: tarkoitukseni oli itse kirjoittaa kirja, todellinen elämää käsittelevä teos, teos, jonka piti kerta kaikkiaan saada jokainen ihminen suhtautumaan itseensä, toisiinsa ja koko olemistoon niin ylenkatseellisesti kuin ne ansaitsivat. Siihen aikaan osui tielleni ensimmäisen kerran suuri filosofi. Minä lueskelin ja mietiskelin, tutkin Schopenhaueria, vähin erin, sieltä täältä ja useaan kertaan, kumminkin riittävästi havaitakseni, ettei maanmuodostusta ja kehitysoppia esittävien kirjasten keveä viisaus merkinnyt tutkivan älyn äärimmäistä saavutusta. Minä yritin luonnostella pessimismin historiaa ja kuljin pitkin päivämarssein halki filosofian historian, jossa kielteisten ja synkkäin aatteiden ohella toisenlaisetkin herättivät minussa mielenkiintoa ja uteliaisuutta.

Minussa ei elänyt enää yksin oppinut; teoreetikko kasvoi ja kukoisti. Suunnitellessani pessimististä järjestelmääni, jonka pohja-aatteena oli se laki, että kaikkein kaivatuimmat päämäärät ovat välttämättä saavuttamattomissa, sain samalla kokea älyllistä iloa, josta minulla tuskin oli ollut tietoa. Minä en suinkaan unohtanut aatteen äärimmäisiä sovellutuksia ja kokonaisvaatimuksia. Minua ei miellyttänyt Schopenhauerin vihamielinen suhtautuminen itsemurhaan. Minä puolestani suunnittelin suuren teokseni viimeistä osaa varten stoalaista yleisen itsemurhan ehdotelmaa. Se ei suinkaan tapahtunut vain hälinän vuoksi: minulla ei ollut muuta keinoa. Yksilöllinen itsemurha ei kelvannut, se oli naurettava ja joutava, piti tehdä joukkoitsemurha, tietoisesti ja yksimielisesti harkittu, itsemurha, jonka tapahduttua maa jäisi yksin ja autiona ajatuksettomasti taivaalle kiertelemään. Minä kuvittelin kykeneväni perustamaan seuran, jonka jäsenluku kasvaisi vähitellen yhä suuremmaksi kumoamattoman teokseni levitessä yhä laajempiin piireihin. Kun tämä epätoivoisten liitto vihdoin käsittäisi koko ihmiskunnan, olisi aika määrätä suuri päivä — yleisen kuoleman päivä! Olin ajatellut välineitäkin ja minusta näytti siltä, että myrkky oli ehdottomasti asetettava ensimmäiselle sijalle.

Tyhmyyksiä, lapsellisuuksia! Mutta tämä päähäniskeytymä, jonka mukaan minun piti toimia tuon viimeisen suuren elämäntuhon apostolina, oli muutamien aikojen kuluessa ainoa syy, joka kehoitti minua jäämään elävien joukkoon. Minä suostuin elämään ainoastaan siinä naurettavassa toivossa, että saisin kaikki ihmiset kuolemaan kerallani.

IX

TOISET

Mutta minä en ollut enää yksinäni. Jo kasvuvuosien lopulla olin astunut ulos siitä epäluuloisesta lapsuuden-yksinäisyydestä, jonka nojalla sieluni vältti sen ennenaikaisen pilaantumisen, jonka uhreiksi poikakumppanini olivat joutuneet. Minullakin oli sydän. Minä tunsin, että minulla oli jotakin sanottavaa, ja tahdoin puhua, tahdoin keventää mieltäni. Siihen saakka olin suunnannut tukahdutetun rakkauteni koko runsauden itseeni. Minua oli liikuttanut ainoastaan oma kohtaloni, ainoastaan oma tarkoitukseton ja toivoton elämäni. Olin kutsunut kuolemaa luokseni kehnoin ja mahtipontisin italian- ja ranskankielisin säkein ja olin itkenyt läheistä ja kunniatonta kuolemaani. Öisin, kun ajattelin viheliäistä kohtaloani, kun ajattelin olevani ihminen, jolta oli suljettu jokainen tie ja kielletty kaikki ilo, vuodatin kyyneliä. Päivisin oli väsyneissä silmissäni ja alinomaisessa mustassa vaatetuksessani omaan manallemenooni kohdistuvan surun ennakkotuntu.

Minä kaipasin rakkautta. Tahdoin tuntea käden kädessäni, tahdoin jonkun minua kuuntelevan ja tahdoin itse kuunnella, tahdoin löytää olennon, jolle voin ilmaista salaa, sellaisin unohtumattomin antaumuksen tuntein, jotka tuntee ainoastaan ensimmäisten ystävyysliittojen aika, kaikki ne tunteet, kaipaukset ja ajatukset, joita ei käy ilmaiseminen isälle eikä äidille. Tahdoin löytää jonkun vertaiseni, joka tekisi työtä kerallani, jonkun edemmäksi ehtineen, jolta voisin oppia ja joka minua opastaisi, jonkun jäljessäni kulkevan, jota saisin auttaa ja opettaa.