Minä tutkin kasvoja ja sydämiä ja löysin enimmälti ainoastaan surkuttelua tai ylenkatsetta tai — mikä pahempi! — sitä vastenmielistä ja liian helposti voitettavaa toverillisuutta, jonka tarjoajat, huonotapaiset nuorukaiset, heti tarttuvat käsipuoleesi ja alkavat jutella bordelleista ja polkupyöristä. Koulutovereistani en suoraan sanoen halunnut mitään tietää. Olipa se joukkoa! Huvinhaluisia poroporvareita lyhyissä housuissaan, kelmeitä ja salasyntisiä lukutoukkia, typeriä meluajia — ja lisäksi inhottava, tekopyhä ja siloinen »luokan priimus»! Ei, ei. Minä kaipasin tuntehikkaita sydämiä ja varsinkin herkkäliikkeisiä ja vastaanottavia aivoja. Itseni laista väkeä: niitä, jotka eivät koulussa pidä melua itsestään, mutta lukevat, ajattelevat ja miettivät, harrastavat harvinaisia asioita ja hautovat merkillisiä haaveita. Koulussa oli yksi ainoa sellainen henkilö, mutta ei oppilaiden joukossa; hän oli opettaja. Opettaja pakon vuoksi ja luonnostaan runoilija. Nuorena ja ylevämielisenä hän osasi sanoistani ja katseistani löytää sielun, joka oli mykkä kaikille muille. Hänen saapumisensa elämääni oli kuin ensimmäisen tähden tuikahdus hitaasti lankeavassa illan hämärässä. Hän rohkaisi minua runollisissa yrityksissäni, osasi antaa arvoa suunnitelmattomille kirjallisille tutkimuksilleni ja kohteli minua vertaisenaan, vaikka olikin paljon edemmäksi ehtinyt. Hän oli ensimmäinen henkilö, joka osasi nähdä ihmisen tuossa hylätyssä pojassa.

Mutta vaikka hänen isällinen ystävyytensä olikin erittäin harras, se ei kumminkaan minulle riittänyt: minä etsin nuorukaisia, kaltaisiani, ja etsin niin innokkaasti, että muutaman vuoden kuluessa olin mukana useissa kerhoissa ja nurkkakunnissa, jotka ainakin alkuaikoina tuntuivat minusta älyn juhlilta ja tyyssijoilta.

Aluksi liityin kahteen ylioppilaaseen, jotka olivat minua vanhemmat ja oppineemmat (osasivat latinaa ja kreikkaa!) ja joiden keralla perustamani kirjallinen veljeskunta sai nimen Kolmiyhteys. Sommiteltiin oikea ohjesääntökin ja määriteltiin virat: kullakin meistä oli veljeskunnassa jokin erikoinen asema.

Sääntömme määräsivät, että kunkin meistä piti vuorollansa puolustaa jotakin väittämää ja kirjoittaa jonkinlainen esitys, joka molempain toisten oli otettava lukeakseen ja keskustelussa käsitelläkseen, vieläpä niin, että heidän piti välttämättä olla toista mieltä kuin teesin esittäjä. Kun minun vuoroni tuli, kirjoitin nopeasti vihkoon toista sataa sivua käsittävän hurjan saivartelevan kritiikin, jonka esineenä oli Kihlautuneet. Minä näet vihasin tuota teosta aina siitä asti, kun oli täytynyt koulussa kokonainen vuosi loogillisesti ja kieliopillisesti eritellä Renzo Tramaglinon ja Lucia Mondellan joutavanpäiväisiä onnettomuuksia. Tuo intohimoton maalaisnainen, tuo typerä ja viheliäinen pappi, tuo iuostariveli, jolla oli kauhtanansa alla aina valmiina saarna tai siunaus, tuo nimeltämainitsematon, joka ensin tekee itsensä tietäen tahtoen kamalasti syylliseksi, mutta antautuu sitten tekohurskaan plebeijinaisen nyyhkytysten käännytettäväksi ja pyhän miehen kavalan puheen nöyryytettäväksi — kaikki tuo minua joko ikävystytti tai raivostutti. Minä en tuntenut enkä tunnustanut kaikkea sitä puhdasta ja suurta taidetta, jota sisältyy tämän liian kuuluisan teoksen monille sivuille; siitä huokuva kristillisen hurskauden henki, orjamainen alistuminen Herran Jumalan tahtoon ja syntisten esimerkillinen rankaiseminen, jota säestelee yksinkertaisten ja vaivaisten salainen voitonriemu, sytytti minun saatanallisen ja carduccimaisen mieleni valtavaan kapinan lieskaan.

Minä luin kiistakirjoitukseni ulkona luonnon helmassa, kauniin kirkkaan helmikuisen taivaan alla, ja se vaikutti mitä epäedullisimmin molempiin kumppaneihini — joista myöhemmin sukeutui etevät ja kunnianarvoiset valtion palvelijat. Mitä ihmettä! Kolminaisuuden pienin ja nuorin jäsen rohkeni ivata, pilkata ja halventaa erästä italialaisen neron mestariteosta! Rohkeus, pelkäämättömyys ja ennakkoluulojen puute ovat kiitettävät, — mutta pitihän sentään pysyä jonkinlaisissa rajoissa! Väittely muodostui tavallista purevammaksi ja kiivaammaksi. Minä näin molemmat arvostelijani myöhemmin varsin usein ja juttelinkin heidän kanssaan, mutta kolminaisuudestamme ei enää hiiskahdettu, ei silloin eikä myöhemmin.

Onneksi kohtasin pian senjälkeen miehen, — hän oli melkoisesti minua vanhempi — joka oli äskenmainittujen nimenomainen vastakohta. Hän oli runoilija (kirjoitti säkeitä, runomittaisia ja suorasanaisia), musiikkimies (kaiutteli huilua), intomielinen, sydämellinen ja ylenpalttinen olento, juuri sellainen jota kaipasin ja etsin. Hän tunsi mielikirjailijani (Poen, Walt Whitmanin…), tutustutti minut Baudelaireen ja antoi luettavakseni ihmeellisiä uusia kirjoja: Flaubertin, Dostojevskin, Anatole Francen…

Hän eli kaksoiselämää: päivisin jonkinlaisena virkamiehenä ja iltaisin ja sunnuntaisin kiihkeänä ja hillittömänä haaveksijana. Hän kirjoitti suunnattoman paljon, ja oli saanut eräitä teoksiansa julkisuuteenkin sanomalehtien välityksellä. Hän tutustutti minut ystäviinsä, jotka olivat taiteilijoita tai taiteilijoiksi pyrkiviä. Heidän joukossaan oli herkän hentoinen runoilija, mieli täynnä kuvia ja näkemyksiä, kaiken maailman mielenapeuden ahdistama, Heinen ja samalla d’Annunzion ihailija, kaikkien kirjallisuuksien kiihkeä lukija ja pohjaltaan synnynnäinen kirjailija. Hän oli pitkä ja hoikka kuin liljanvarsi, kalpea kuin mystikkonoviisi, siveä ja hauras kuin nuori neito; mutta hänessä oli keuhkotauti ja hän kuoli pian.

Heidän seurassaan tutustuin vielä erääseen salamyhkäiseen ja synkeään maalaajaan, joka oli Boecklinin kiihkeä ihailija, erääseen puolihulluun viuluniekkaan, joka improvisoi (pianolla) rajuja riemumarsseja, ja erääseen aloittelevaan säveltäjään, joka etsi alinomaa librettoja, opetustunteja ja toisten vaimoja.

Myöhemmin tulin huomaamaan, etteivät nuo henkilöt voineet minulle paljon antaa ja ettei heiltä sopinut odottaa mitään suurtöitä. Heidän seuraansa tultuani pääsin kumminkin ensi kerran koskettamaan taiteen lämmintä ja elävää maailmaa elettyäni siihen saakka kirjojen jäisessä maailmassa. Tässä pikkukaupungin bohême-jäljennöksessä olivat edustettuina kaikki henkiset pyrinnöt. Minä näin heissä ihmisiä, jotka suorittivat luovaa työtä ja saattoivat jonakin kauniina päivänä kohota kunnian kukkuloille — sensijaan, että olin siihen saakka tuijotellut juhlallisten ja haudattujen suurten vainajien jäykkäpiirteisiä kuvia.

Näistä tuntemattomista, kiihkeästi eteenpäin pyrkivistä nuorukaisista tulisi koitumaan uusia neroja, ikuisuuden valloittajia, uusien kauneuksien onnellisia lahjoittajia. Ja minä tahdoin kuulua heidän joukkoonsa, tuntea olevani osanottaja ja veli näissä maanalaisissa kauneuden ja onnen etsinnöissä.