Me kohtasimme toisemme kaikkina pyhäisinä päivinä vanhimman kerhoveikon kotona: juotiin kahvia, tupakoitiin (ensimmäiset savukkeet!), keskusteltiin kiihkeän vilpittömästi jostakin uudesta kirjasta, ilmaantuneesta uudesta kirjailijasta, jostakin kirjoitelmasta tai muusta teoksesta; kiisteltiin, riideltiin, huudettiin. Runoilijat lukivat, yleisen innostuksen keskeytteleminä, viikon varrella syntyneitä säkeitänsä, sitten joku viritti huilullansa yksitoikkoisen herkän pastoralen, toinen soitti Bachia tai kappaleen omaa sävellystänsä.

Meissä kaikissa asui se varma toivo, että olimme valitut maineeseen ja suuruuteen. Jokainen ihaili toisia ja sai vuorostaan ihailua osakseen. Ei ollut olemassa mitään kademieltä eikä minkäänlaista kilpataistelua. Me halusimme elää harhaluuloissa ja unelmissa; eräs taajimmin toistuvia lausumiamme oli, että pitää »pitkin siemauksin tyhjentää khimairan malja». En ole koskaan saanut selville, mikä oikeastaan oli ja mitä merkitsi se kuuluisa khimaira, jota pyhäpäivinä niin määrättömästi viljelimme.

Tässä viiden veikon kerhossa oli minullakin paikkani. Minä edustin siinä kriitikkoa, tietoviisasta, filosofia. Minun puoleeni käännyttiin, kun olivat kysymyksessä historialliset tosiasiat, kirjojen nimet tai päivän huomion esineinä olevia teorioja koskevat täsmälliset selostukset. Minä olin heidän keskuudessaan rajattoman viisauden maineessa, jonka tunsin ansaitsevani ainoastaan osittain ja toisten tietämättömyyden nojalla. Mutta tuo maine ja vain osalta voittamani vaiteliaisuus tekivät minut enemmän kuin suotavassa määrin arvovaltaiseksi ja peloittavaksi. Ja minä, joka tavallani säikyin heidän minulle osoittamaansa suunnatonta kunnioitusta, en milloinkaan lukenut heille mitään niistä elämän ja kuoleman vaikeimpia ongelmia käsittelevistä tutkimuksista, joita juuri siihen aikaan kiihkein mielin kirjoitin.

Mutta miten hyvin lienenkin viihtynyt tuossa tilapäisessä runollisessa sekasorrossa, minä kuitenkin tunsin, ettei se minulle riittänyt, että henkeni, joka oli tottunut ja mieltynyt abstraktioihin ja käsitteellisiin rakennelmiin, pyrki saavuttamaan jotakin enempää. Tuossa piirissä minä nautin pintapuolisen ja hieman arkipäiväisen intomielen lämpöä, runous avarsi ja hienonsi aistielämääni, ja musiikki, jota sain silloin maistaa ensimmäisen kerran, säesteli kuvitteluni lentoa vakavammin rytmein.

Uusien ystävieni joukossa ei ollut ketään, joka olisi intohimoisesti rakastanut pelkkää ajatusta, olisi tottunut järkeilemään ja mieltynyt ja harjaantunut loogilliseen kahakointiin. Ja parin vuoden kuluttua tapahtui luopumukseni: — minä hylkäsin heidät vähitellen löytäessäni toisia tovereita ja toisia aivohekuman tilaisuuksia.

Uusia ystäviäni oli kaikkiaan kolme. Eräs lääketieteen ylioppilas, vaaleaverinen ja kaunismuotoinen, joka tutki mieluummin Shelleyn ja Musset'n teoksia kuin psykiatrian oppikirjoja ja viihtyi paremmin Ufizi-galleriassa kuin anatomiasalissa; eräs tuleva kirjallisuuden tohtori, kääpiömäinen ja kielevä, innokas kirjastojen tutkija ja salassarunoilija, toisinaan kerskailija ja suurisuu, mutta pohjaltaan kelpo poika; vihdoin eräs poikaviikari, meitä kaikkia nuorempi, kaikin puolin säännötön, koulupoika vailla koulua, uuttera tyhjäntoimittaja, kaiken kurin ja järjestyksen ehdoton vihamies, itseänsä epäilevä ja sanomattoman kopea, kyynillinen ja apeamielinen. Minä tunsin heti, että hänessä oli enemmän sielua ja sisältöä kuin molemmissa toisissa ja liityin alun pitäen erikoisesti häneen. Samana päivänä, jona toisiimme tutustuimme, jouduimme kiistaan keskenämme, mutta myöhemmin hän oli liittolaiseni molempia toisia vastaan, jotka lukuisissa jokapäiväisissä kohtauksissamme edustivat runoutta, kirjallisuutta, eleganssia, keikarimaisuutta — sanalla sanoen sitä d’annunziomaista hengensuuntaa, joka alkoi silloin paisuttaa ja ennen aikojaan tärvellä Italian nuorisoa. Me kaksi sitävastoin puolsimme tosiasioita ja varmaa tietoa, aatetta, yksinkertaista ja tasasuhtaista teoriaa, ankaraa filosofiaa.

Meidän onnistui pysytellä yhdessä useita kuukausia ja välttää väittelyissämme liiallista kärkevyyttä. Yhdyssiteenä olivat eräät yhteiset myötätunnot ja varsinkin eräät kaikissa voimallisina elävät vastatunnot. Mutta lopulta johduttiin kumminkin pistelyjen ja loukkausten asteelle; ivailusta siirryttiin pian pureviin pistosanoihin, solvauksiin ja hyökkäyksiin. Yhdistyksemme hajosi salaperäisesti: ilmassa oli jonkinlainen traagillinen tuntu. Vihdoin me sovimme täydellisesti ja ainaisesti eroamisesta: kaksi sinne, kaksi tänne. Muistan vielä selvästi kadunkulmauksen ja hetken, jona päätettiin ja muutamin sanoin määriteltiin auttamaton ero. Me erosimme hyvästi sanomatta ja kättä puristamatta. Ja minä jäin seisomaan illan tihenevään hämärään, yksi ainoa ystävä vieressäni, koko elämäni ainoa ystävä, ystävä, joka oli vain minua varten.

X

HÄN

Rakas Giuliano! On kulunut jo enemmän kuin kaksitoista vuotta siitä painostavasta ja sateisesta syksystä, jolloin harhailevat sydämemme kohtasivat ja löysivät toisensa. Me voimme puhua niistä ajoista tyynesti ja hillitysti, ikäänkuin ei olisikaan puhe meistä, joilla on vielä nyt samat ristimä- ja sukunimet ja paljon yhteisiä muisteloita. Me emme ole enää entisemme. Minä en ole enää minä — sinä et ole sinä. Eräässä kohdassa me lähdimme kulkemaan eri teitä. Sinä olet vakava, arvossapidetty, uuttera mies; sinulla on ihailijoita, seuraajia, ehkäpä oppilaitakin. Sinä olet suorittanut taistelusi, voit osoittaa haavojasi, olet osannut luoda tyhjästä sellaista, mikä säilyy, kestää ja kantaa hedelmää, olet tahtonut kätkeä monisyisen sielusi kipeät kokemukset käsityöläisen puseron ja kirjanpitäjän silmälasien taakse.