Minä puolestani olen jossakin määrin säilynyt samana oikukkaana ja tuuliajolla olevana kulkijana, joka niinäkin aikoina olin: — minulla ei ole yhtäkään pysyväistä sijaa, ei ole varmuuden kalliota, jonka varaan pääni kallistaisin, ei ole maailmassa sellaista paikkaa, jonka voisin aidata sanoen: tämä on minun! Mutta olenhan minäkin muuttunut — kuinka olenkaan muuttunut!
Me siis voimme puhua noista vuosista näennäisesti ihan tyynesti, ikäänkuin olisivat kysymyksessä historialliset tapahtumat ja toisten henkilöiden kokemukset. Mutta en voi olla niistä puhumatta; meidän ystävyytemme ei ollut tavallista laatua, se ei ollut kevytmielinen, hauras, liikatunteellinen. Sinä varmaan tunnustat, ettei se ollut toistenlainen.
En tiedä, oletko koskaan syvästi ja täydellisesti tuntenut, kuinka merkitsevä ja kaunis asia meidän pitkäaikainen veljeytemme oli. Minä puolestani en voi muistella niiden vuosien elämää näkemättä samalla uutteraa ja kiihkoisaa jakobiinihahmoasi. Näen itseni kulkemassa kerallasi vasten talven tuulta ja kesän tomupilviä, näen, kuinka rautakaiteeseen nojaten katselimme patoon murtuvien aaltojen turhaa raivoa, näen, kuinka lepäsimme pitkänämme nurmikolla eräällä Mugellon huipulla tai kumarruimme kaivelemaan vanhojen kirjojen kaupustelijan rattaiden sisällystä tai istuimme kahden katetun pöydän ääressä jossakin maaseudun osteriassa. Miten yrittänenkin, en näe itseäni milloinkaan yksin. Muistan yhteisen elämämme, päivän toisensa jälkeen, enkä mitään muuta sen ulkopuolelta.
Muistatko ensimmäisen asuntosi, hienon ja aution kadun varrella, jota reunustivat tarkoin suljetut palazzot ja puutarhat ja jolla illan tullen liikkui ainoastaan rakastavaisia ja ovenvartijoita? Talo oli iso ja kellahtava, kenties ei vielä viidenkymmenenkään vuoden ikäinen, mutta sittenkin omituista vanhuuden ja alakuloisuuden tuntua uhoava. Muistatko ison, pimeän huoneesi, joka oli täynnä kirjoja, hienoimmat italialaiset ja ranskalaiset teokset yhteen kerättyinä, muistatko tiedonjanoni runsauttaan uhkuvan luvatun maan? Muistatko pitkät keskustelumme huoneessasi, räiskyvien kuivien halkojen lämmössä, illan nopeasti pimetessä ja kirkonkellojen soidessa lakkaamatta jotakin unohdettua surua? ja muistatko sen aution puutarhapahasen, kosteiden seinämuurien ja aina suljettujen ikkunoiden välimaalla, missä ensimmäisen kerran liikutetuin mielin puhuimme Stirneristä ja minän jumalallisesta vapaudesta? Tai muistatko, kuinka vaelsimme kukkuloille odottamaan auringonlaskua, katselimme kaupunkia, joka lepäsi uneliaana hitaasti virtailevan joen rannalla ja kysyimme: Oletko kerran oleva meidän?
Toisinaan kuljimme kauemmaksikin, vuorille, mistä toivoimme löytävämme yksinäisyyttä, tuulia ja karua luontoa. Tie ei tuntunut meistä milloinkaan pitkältä. Me kuljimme eteenpäin kärsimättömien vaeltajien nopein askelin, ja laulujen asemesta ilahduttivat matkaamme ajatukset ja paradoksit. Nousut elähdyttivät meitä kuin voitettavat taistelut; alamäet nöyryyttivät ja mykistyttivät meitä. Kohta pääsimme pois kaupunginmuurien piiristä, rautalanka-aitojen ja peltojen luota, jotka viivasuorine vakoineen muistuttivat kouluvihkoa. Me etsimme korkeutta ja vapautta, teitä, joita eivät reunustaneet pensaiden säännölliset päärmeet, polkuja ja oikoteitä, kitukasvuisia metsikköjä ja kivisiä rinteitä, joita pitkin noustiin asumattomiin taloihin. Ja kun saavuimme huipulle, jonkin suljetun luostaripahasen seinämälle tai luhistuneen linnan raunioille, kajahdutimme marseljeesin helmikuun hyiseen hiljaisuuteen, vastassamme autiot ja lohduttomat laaksot ja kaukaiset vuorenharjanteet, joiden kupeet olivat köyhän tummat, mutta kohti taivaan pilvihattaroita kohoavat huiput valon ja lumen kirkastamat; ja poveamme avarsi keuhkojen syvä hengitys ja sydämen voimallinen syke. Kuinka kaukana olimmekaan ahtaasta ja meluisesta kaupungista ja kaikista jokapäiväisen nöyryytyksen pyhistä laeista! Meistä tuntui kuin olisimme olleet yksin maailmassa, me maailman valtiaat, ainoat arvokkaat ja jalot olennot maailmassa. Tuuli puhalsi pirahduttaen kasvoihimme käpertyneisiin lehtiin jääneitä vesipisaroita, korkealla, värittömällä taivaalla ajelehtivat kalseat valkoiset pilvet, puut valittelivat pohjatuulen niitä säälimättömästi ravistellessa, ja hallanpurema kelmeä ruoho odotteli kärsivällisesti kevättä ja orvokkien tuoksuvia salaisuuksia.
Rakas Giuliano: me olemme nyt miehiä; poikaikä on jäänyt kauas taaksemme. Me olemme naimisissa, ja meillä on lapsia, on monia velvollisuuksia, on tavallaan sieluja paimennettavinamme. Mutta sittenkin uskon, että jos mielessämme on syntynyt jotakin, missä piilee hiemankin totuutta, jos meistä jää kuoltuamme jotakin toisten sieluihin, niin saamme nyt ja aina kiittää siitä noita talven kylmiä juhlahetkiä, noita kahdenretkiä karulle maankamaralle ja puhtaisiin korkeuksiin.
Muistelehan iltojamme, kun tulin luoksesi uuteen asuntoosi, jossa elelit yksin kirjoitellen ja odotit minua. Ikkunaisi edustalla kasvoi sypressi, ja sen vieritse johti polku rinnettä ylös. Me pidimme tuosta sypressistä, joka oli hieman takkuinen ja tomuinen, mutta seisoi yksinään ja tummana siinä vanhan puutarhan kulmassa. Usein sattui silmiimme kohoava polkukin. Meidän elämämme oli ja tahtoi olla sekin nousua. Me olimme haaveksineet kaikki haaveemme korkealla, jalkojemme alla maatuva ruoho ja ilmassa väriherneen tuoksu. Kaikki teostemme luonnokset, sanomalehtiemme ohjelmat ja toimintasuunnitelmamme olivat syntyneet ja kehittyneet korkealla, muutamia satoja metrejä meren pintaa ja ihmisiä ylempänä. Ja mitä ajattelinkin ja ehdottelinkin, sinä olit aina mukana; kaikista esittämistäsi piti minun saada osani, ja kaikkeus oli jaettu yksinkertaisesti näin: me kaksi toisella ja kaikki muu toisella puolella.
Siellä korkeudessa, lähellä sitä kohtaa, mistä lähtee San Leonardon tie, oli kaksi suurta ja juhlallista, melkein tasapitkää sypressiä. Ne seisoivat siinä vieri vieressä, vailla kumppaneita. Kerran johduimme vertaamaan itseämme noihin sypresseihin, sanoimme, että samoinkuin niiden juuret kiertyivät toisiinsa maankamaran alla ja oksat ilmoilla, samoin tahdoimme mekin elää yhdessä nyt ja aina. Ja sanoimmepa vielä, että sypressien kohtalo oli oleva meidänkin kohtalomme: jos jommankumman kaataisi kirves tai salama, niin toisen meistä kävisi samoin… Muistatko? Mutta molemmat sypressit seisovat paikallaan vielä nytkin; rajusää ei ole niitä vielä pirstonut eikä kirves kumonnut, ja yhä vielä lentävät sinne iltaisin varpuset tiukuttamaan rakkautensa iloa. Ja me olemme yhä olemassa ja elämässä mekin, yhä lähellä toisiamme, mutta mielessämme ei enää myllerrä hulluja suuruuden haaveita, ja jos nyt satun kohtaamaan kaksi mustapukuista veikkoa, taivutan päätäni ja tunnen — en tiedä miksi — sydäntäni kouristavan.
Etkö käsitä, kuinka tärkeä, kuinka kaunis asia silloinen ystävyytemme oli? En tiedä, olenko yhä vielä muistissasi niin eloisana ja läheisenä kuin sinä minun muistissani. En tiedä, missä määrin olet tietoinen siitä, että se, mikä on parasta elämässämme, sai alkunsa silloin, eikä varhemmin, että sielumme silloin muotoutui iäksensä ja mittasi siipivälinsä laajuuden.
Me olemme lähellä ja kuitenkin kaukana toisistamme, ystäväni, minä en tiedä mitään sinusta etkä sinä tiedä enää mitään minusta.