Mutta kun näen sinut jälleen istumassa kirjaston valtavan ja mustetahrain peittämän pulpetin ääressä, aamu- tai iltapäivällä, aina yhtä uutterassa työssä, pää kumartuneena avattujen kirjojen ja odottavien paperiarkkien yli, kun kuulen jälleen äänesi, joka kysyy minulta jotakin tai vastaa minulle (samalla kun varovasti silmäilemme ympärillemme, jottei salissa edestakaisin asteleva ankara herra havaitsisi kiellettyä jutteluamme), ymmärrän kaikki, ja sinä olet jälleen minun, yksin minun, niinkuin noina kärsimättömän odotuksemme kauas jääneinä päivinä.

Tai kun lähdimme kahvilaan, myöhään illalla, ja vetäydyimme suuren raudasta ja lasista rakennetun oluttuvan perimmäiseen nurkkaan pienimmän pöydän ääreen? Muistatko, kuinka kuljimme vaieten ja halveksien, jäykästi kietoutuneina mustiin viittoihimme, ohi kelpo perhekansan piirittämien pöytien, ohi yksinäisten poroporvarien, jotka olivat pakahtua ikäviinsä kiinteästi tuijotellessaan tyhjiin laseihinsa, ohi ivallisesti naureskelevien nuorukaisten, jotka olivat hienopukuisia ja mitättömiä kuin viinurit? Millaisin tyydytyksen tuntein sijoituimmekaan soppeemme ryypiskelemään kehnoa lämmintä kahvia, palauttelemaan mieliimme päivän saavutuksia ja keskustelemaan menneisyydestä ja tulevaisuudesta, lähimmän naapurimme sieluttomista piirteistä ja maailman kohtaloista, maan vaivoista ja vastuksista ja taivaaseen suuntautuvista toiveista! Kuinka monta kirjaa murskasikaan ankara arvostelumme, kuinka paljon aatteita keksimmekään, kuinka paljon kunnian loistoa himmensimmekään, kuinka monta järjestelmää rikoimmekaan, kuinka lukuisiin teoksiin kirjoitimmekaan sisällysluettelon ja alkulauseen, kuinka paljon paradokseja sinkosimmekaan ilmoille ja kuinka paljon nuolia teroitimmekaan! Se oli toista kuin absintti ja samppanja! Meidän humaltumisemme tapahtui ilman viiniä, se oli nuoruuden jumalaista hurmiota, hekumaa ilman naisia, juhlintaa ilman musiikkia ja tanssia. Se oli alinomaista riemuisaa itseytemme, sisimmän ja omimman itseytemme ilmituomista, se oli mietelyyrikkomielemme ja syvyyksiä luotaavan älymme keksimistä ja alinomaista uudestimuovaamista.

Me löysimme yhdessä toisemme ja löysimme yhdessä ajattelun. Minä ilmaisin sinulle oman sielusi, ja sinä avasit sieluni minulle. Yhdessä me uskoimme kaikki ja epäsimme kaikki: me rakensimme ja revimme. Vieretysten, käsi kädessä, me etsimme totuutta, ahmimme kirjojen viisautta ja tutkistelimme kaikkein riidattomimpia elämänarvoja. Samana tuokiona vapauduimme isiemme uskosta, heimon harhapalvonnasta ja pelokkuuden esteistä. Me nukuimme samassa vuoteessa, aterioimme samassa pöydässä ja piirtelimme merkkejä samoihin kirjoihin. Ja kumminkaan ei ystävyydessämme ollut mitään hempeätä, mitään naisellista, pateettista eikä — rehellisesti tunnustaen — mitään sydämellistä. Se oli kahden kärsivän älyn ystävyyttä eikä kahden läheisen sydämen hellien tunteiden sopusointua.

Me emme milloinkaan suudelleet toisiamme, emme itkeneet kertaakaan yhdessä eikä kumpikaan ilmaissut toiselle kiihkeiden tunteittensa kalleimpia salaisuuksia. Sinun rakastuttuasi kuulin asian toisilta, ja tiedon avioliitostasi toi minulle Corriere della Sera. Emmepä olleet suotta lukeneet niin kiihkein mielin Punaista ja mustaa ja Suden kuolemaa!

Niin, sinä sen varmaan tunnustat. Meidän ystävyytemme ei ollut tavallista lajia. Se oli pelkkää aivojen ystävyyttä, ihan älynomaista ja filosofista, mutta siihen sisältyi sentään sydänliittojen lämpöä ja myrskyjä. En tiedä aivan varmaan, eikö sydämellä kumminkin ollut siinä osaansa. Minä en ole pelkkä aivo-olento. Etkö tunne, millainen kaipaus piilee näissä tutkisteluissa, näissä palaamattoman onnen muisteloissa? Ja minkätähden tuo lukemisen, retkeilyn ja keskustelujen täyttämä menneisyys — tuo työn ja vaitiolon yksinkertainen ja tyyni menneisyys — liikuttaa minua enemmän kuin jonkin rakkauden muisto? Minkätähden tunnen vielä nytkin sinuun kohdistuvaa hellyyttä, joka ei ole milloinkaan ilmennyt, jota en ole kertaakaan osoittanut teoissani enkä maininnut kirjeissäni? Ei, minä en tosiaankaan tiedä varmaan, eikö sydämelläkin ole ollut siinä osaa.

Sinä yksin kenties voisit sen minulle sanoa, mutta minä en sitä milloinkaan sinulta kysy. En tahdo sitä sinulta kuulla: olkoon se uusi (ja viimeinen!) niistä salaisuuksista, jotka ovat säilyttäneet vieläkin puhtaampana meidän miehekästä ystävyyttämme.

XI

YKSEYDEN KEKSIMINEN

Tähän asti oli ajatus toiminut tyytymättömyyden, apeamielisyyden ja vilpittömän elämäänkyllästymisen todistajana. Se oli ollut pelkkä kainalosauva, rakennusteline, tukipylväs. Minä kutsuin korkein äänin filosofiaa ilmaisemaan ja puolustamaan erästä mielensuuntaani, kutsuin sitä liittolaiseksi, apulaiseksi ja orjaksi, jota kiitin niin kauan kuin se piti minun puoltani ja lainasi suojakseni oman kuvansa — kunnianarvoisan, kuten silloin uskoin — jotteivät viholliseni havaitsisi lapsellisten ja kuviteltujen murheitteni lyyrillistä alastomuutta. Mutta siihen seikkaan, että valitsin tumman ja rumentavan filosofinvaatetuksen ja hylkäsin shakespeareläisen koristellun runoilijaviitan, sisältyi ensinnäkin se vihjaus, että taivuin vaistomaisesti abstraktiseen ajatteluun, lisäksi se havainto — voin sen nyt sanoa — että tuolla vaatetuksella oli arvo sinänsä, vieläpä suurempikin kuin toisilla, ja vihdoin opastus oivaltamaan, että senkin peitossa voi piillä voimakas ja elävä olemus.

Minä vapauduin tosiaankin tuskastani ajatuksen avulla. Menetelmä sai minut unohtamaan tulokset, ja väline rikkoi tarkoitusperän. Piintyneenä ajatuksenani, kuten sanottu, oli mitä varmimmin, vastaansanomattomimmin, lopullisimmin todistaa, että elämä on paha — todistaa se niin, ettei kukaan kykenisi väittämään vastaan, niin, että kaikkien täytyisi sanoa: niin on asia eikä voi olla toisin!